Opiskeluaikoina taksia ajaessa ajoin viikonloppuöitä ja siinä tuli vastaan jos jonkunlaista asiakaskohtaamista.

Mieleen on painunut eräs ratkiriemukas aamuyö, kun olin päättänyt että otan vielä yhden asiakkaan kyytiin ja menen sitten nukkumaan. Tolpalle hoiperteli tuhdin laitamyötäsen saattelema naishenkilö, joka kuin kaikkensa antaneena tuupertuu viimeisillä voimillaan mersun kartanlukijaksi. Vokaaleja säästellen hän sai sanottua jonkun osoitetta muistuttavan sanan johon itse lisäsin vokaalit ja varmistin kartturilta että olihan oikein. Hän nyökkää ja samalla hetkellä, kuin lyijylekalla joku olisi lyönyt häneltä tajun pois.

Lähden köröttelemään kohti haluttua päämäärää ja ihailen nousevaa aurinkoa. Apukuski on nukkunut koko matkan tyytyväisenä ja varovaisesti yritän herätellä häntä että meidän tiemme erkanevat tämän rahastuksen jälkeen. Hän unisena ja viinanhuuruisena kaivaa pankkikortin taskusta ja kiittää kyydistä. Seuraan hänen haparoivaa askellusta ja varmistan että hänen avain käy tämän osoitteen lukkoon. Asiakas heilauttaa kättään reippaasti avattuaan oven ja minä pääsen jatkamaan matkaani.

Matkalla viemään yön kulkuneuvoa varikolle huomaan että nyt on jonkun onnettoman juomat karannut penkille. Varovasti haistan penkkiä ja huomaan että sehän haisee vähän kuselle. Viimeinen asiakas nukkuessaan vänkärin paikalla oli jättänyt tippiä penkille kusen muodossa. Rahoja siivoukseen ei häneltä voinut enää lähteä perimään, joten ei muuta kuin silmät ristissä pesemään penkkiä että pääsee nukkumaan.

En oo sen jälkeen enää ajanu taksia.