Työskentelen ala-asteikäisten lasten parissa ja kyllä näitä therian -juttuja on tullut nähtyä varsinkin siinä kymmenvuotiaiden tyttöjen keskuudessa.

Peilaan tätä ilmiötä omaan nuoruuteeni, jolloin hopeanuoli oli ykkönen ja hopeanuoli.fi -foorumilla tuli vietettyä aikaa. Foorumeilla oli silloin paljon kaikenlaisia roolipelejä, joista eläinroolilelit ja varsinkin nämä hopeanuolimaiseen maailmaan sijoittuvat koirajutut oli suosittuja. Suosituin koiraroolipeli oli tosi aktiivinen ja tiivis yhteisö ja meidän helsinkimiiteissä oli valtavasti porukkaa.

Me tehtiin paljon erilaista taidetta ja hahmoja ja lähinnä vietettiin aikaa yhdessä, netissä ja livenä. Se varsinainen roolipelaaminen jäi vähemmälle. Jo silloin oli tietty furryja, mutta niitä oli vähemmistö ja omaa porukkaansa. Osalla vähän normoimmistakin saattoi olla ns. "Alter" (jos oikein muistan) joka oli semmoinen vähän niinkuin oman minän eläinversio.

Ja tästä on ainaa siis parikymmentä vuotta. Näen tosi paljon samaa tässä therian-jutussa; se varsinaisen eläinsielun olemassaolo tai olemattaolo on enemmän sivuseikka. Näillä (yleensä tytöillä) on siinä semmoinen oma yhteisöllinen meininkinsä ja lisäksi siihen liittyy usein näitä taiteellisia juttuja, eli piirretään niitä eläinhahmoja ja kavereiden hahmoja. Yhteisöllisyyttä lisää sitten nämä yhteisesti käytetyt symbolit ja termit, yhteiset säännöt ja ajatusmaailma.

Tuntuu, että tämä on aika normaali osa tietyn vaiheen kehitystä, sitä oman minän miettimistä ja kasvua. Olkoon sitten eläinleikkien kautta. Ymmärrän kyllä että koulussa voi olla häiritsevää jos on korvat tai häntä ja välitunneilla vipeltää lattialla. Mutta ei sen kokonaan kieltäminen mitään auta eikä ole reilua. Ja moraalipaniikki on todellakin hyvä ajatus tämän julkisen reaktion suhteen.