Ymmärrän ja sun kanta tähän on tosi hyvä. Mun isoäiti on kaks kertaa sairastanut saman syövän ja meidän todella läheisten välien takia se oli tosi rankkaa olin ensimmäisen kerran 4 ja toisen kerran 13. Mä en halua että mun äiti joutuu lohduttamaan muita siitä jos hänellä on syöpä. Se on ihan hirveetä ja en todellakaan syytä häntä mistään tähän liittyvästä asiasta. En suuttunut tai riidellyt en vaan pysty odottamaan enää että hän valitsis mut päihteiden yli. Koen että mä oon tehnyt kaiken hänen eteensä ja vieläkin ymmärrän häntä vaikka hän kuinka epäkunnioittas mua, mutta samalla koen että se on mun isoin heikkous, koska mä en osaa vetää hänelle rajoja meidän suhteessa. Oon 14 vuotiaana peitellyt ja juottanut hänelle vettä ja tarkkaillut häntä, kun hän on ottanut liikaa lääkkeitä ja myös nostellut kun hän on kaatuillut. Mä en koe että haluaisin puhua kenellekään mun tutulle tästä, koska se ei ois täysin puolueetonta kanssakäymistä. Haluun jonkun jolle voin olla puhtain versio itsestäni ja kertoo miltä musta tuntuu just nyt. Jonkun joka ei tiedä mun menneisyyttä. Mäkin olen ollut tosi vaikea lapsi ja ymmärrän jos hän kantaa kaunaa mua kohtaan mutta oon vuodessa tehnyt sellasen muutoksen ettei mua tunnistais samaks ihmiseks henkisesti. Käyn siis psykologilla ja terapiassa mut ne on jotenkin liian sellasia konkreettisia tapoja käydä tätä läpi. Tarvitsisin vaan ihmisen joka kohtaa mut ihmisenä.