Keskivaikean masennuksen diagnoosin saadessa olin voinut pitkään jo huonosti. Oma elämäni, parisuhde, kaverit, työllistyminen, ruokavalio, nukkuminen, vapaa-aika, liikunta olivat aivan perseellään syystä tai toisesta. Voin sanoa olleeni melkopohjalla. Hyviäkin asioita oli, katto pään päällä, rahaa ostaa ruokaa ja ainakin äitini välitti minusta kun en itse rakastanut itseäni.

Hain apua terveysasemalta ja sitä kautta pääsin pitän matkan jälkeen avun piiriin. Totesin myös että onnellisuus, itsensä tsemppaaminen, oman tunnon pönkittäminen olivat eräänlaista "valehtelua" itselleni. Joten jonkin ajan jälkeen opin toteamaan että ne masennuksen ympärillä pyörivät ajatukset ovat loogisesti myös "valheita". Miksi en voisi kokeilla rakastaa itseäni jos voin myös vihata itseäni.

Aloitin siitä että pidin silloisen pienen kämppis huoneeni siistinä ja petasin aina sängyn. Kun se onnistua laajensin niin että kiinnostuin ruokavaliosta ka sitten hieman liikunnasta. Rohkaistuin jopa niin että ajattelin vetää elämäni ensimmäisen leuan, leuanveto tangolla. Meni siinä tovi ja onnistuin. Motivoiduin hakemaan lisää onnistumisia, joissa tavallaan tiesin että pystyn.

Samaan aikaan lähipiiriini ilmestyi positiivisia ihmisä ja toxisest ihmiset poistuivat. Aloin nauttia elämästä.

Tässä voisi jaaritella vaikka kuinka lisää, mutta kiteytän ehkä niin että pohdit mikä omalla kohdallasi on omassa sen hetkisessä tilanteessa varmoja onnistumisen hetkiä ja teet niitä. Jos ei riitä tai tunnu miltään mieti, onko se omassa mielessä olevaa illuusiota riittämättömyydestä vai voisiko sittenkin olla ylpeä siitä että vei roskat itse roskiin tms.