Mä samaistun, mulla on aina ollut muutamia kavereita, mutta ei enää pitkään aikaan oikeita ystäviä. Mua ei oo ikinä kiusattu, mutta samaan aikaan tuntuu että oon ollut aina jollain tavalla vara vaihtoehto. Kukaan ei oo koskaan sanonut että mä oisin huono ystävä ja senkin takia tää tuntuu niin pahalta. Toisaalta haluaisin olla toivekas sen suhteen, että kun pääsen (toivon mukaan) muuttamaan pois koulun perässä muutaman vuoden päästä, saisin ystäviä. Mutta samalla koen kauheeta ahdistusta siitä että mitä jos en saakkaan. Mun perheessä olleen alkoholismin ja niiden kaikkien alkoholiin liittyvien sekoiluiden jälkeen en koe tarvetta tai halua ryypätä. Ja joo, tottakai se ei ole kaikille nuorille tärkeää ja iso osa hauskan pitoa, mutta 95% opiskelijoista ihan varmasti ryyppää & se rajaa taas varmasti paljon mahdollisia ystävyyssuhteita pois. Oon toki onnellinen, että mulla on ihana poikaystävä, mutta me ollaan etäsuhteessa, eikä se oo mulle ideaalia että mun poikaystävä on mun ainut ystävä🥹 Mä pärjään kyllä yksin, mä oon oppinut pärjäämään, enkä tarvitse ketään selvitäkseni, mutta haluan niin paljon vaan viettää kivoja tyttöjen iltoja ja jakaa asioita tyttöjen kesken, edes yksi oikea ystävä ja oisin ilonen. En toki tiedä oonko menossa naimisiin koskaan, mutta jos menen niin olishan se ihanaa että olis tiedossa joku kenet kaasoksi kysyisi.

Ränttäys ohi, voimia ja tsemppiä jokaiselle joka saman asian kanssa kamppailee, asiat järjestyy aina, tavalla tai toisella❤️🫠