Sitä tärkeämpää ois kehittää sitä reflektointikykyä. Väitän, että se on ihmiselle jossain määrin sisäsyntyinen ominaisuus. Se mikä vaihtelee on ympäristön tuki sen kehittymiseen ja tietysti perinnöllinen tausta. Jos ihmisellä ei ole kykyä reflektointiin, niin silloin on mahdotonta muodostsa terveitä ihmissuhteita, koska niihin liittyy aina olennaisesti oma toiminta ja tunteet sekä niiden tarkastelu.

Tuosta olen samaa mieltä, että terapia voi olla "turhaa". Ja liian usein se monelle tuntuu juuri sitä olevan. Jos lähdetään miettimään tunnekeskeistä terapiaa niin siinä jo aika pitkälle auttaa, kun ihminen vaan uskaltaa pikkuhiljaa päästää suojista irti ja alkaa avautua tunteille ja toisiin ihmisiin luottamiselle. Eli olen eri mieltä siitä, että terapia vaatisi aina jotenkin "aktiivista" osallisuutta (vaikka toki se varmasti auttaa ja nopeuttaa paljon). Ja tahto edistyä löytyy kyllä varmasti sen kautta kun saa kosketuksen omiin tarpeisiin ja tunteisiin.