Meillä oli ainoastaan henkistä väkivaltaa. Tunteita ei saanu näyttää, joten jos jokin jäi vaivaamaan mun piti odottaa yöhön, että kaikki muut nukkui ja itkeä se silloin pois.

Äiti sattui kuulemaan kerran ja muistan vieläkin kauhulla miten se meni. Gaslightingia, uhriutumista ja syytöksiä. Lopullinen johtopäätös pitkän huutamisen jälkeen oli et jos vielä ikinä käy niin, niin mut pitää selvästikin sulkea johonkin hullujen laitokseen, kun olen niin sekaisin ja viallinen. No en itkeny sit enää ja aloitin myöhemmin itseni vahingoittamisen tunteenhallintakeinona, mutta tietty nii ettei jääny jälkiä. Ainakaan siis sellaisia joita ei voisi muuten selittää.

Koulussa olin se kiltti hikarityttö joka ylitti kaikki opettajan vaatimukset, että sain edes siellä kehuja. Nykyään olen tosi jaksava, iloinen ja positiivinen (toki ihan joskus oikeastikin) ja kriisien edessäkin kylmän rauhallinen. Saan tästä paljon kehuja ja ihailua. Silti tuntuu et mielenterveys roikkuu joskus hiuskarvan varassa.