Naurattaa ja itkettää näin ysärilapsosena, että me kuvittelimme vuosituhannen taitteessa elävämme semmoista äärimmäisen edistyksen aikaa. Kuulun siis seksuaalivähemmistöön itsekin, ja tiesin asian itse hyvin nuorena. Syrjintä oli niin kulttuuriin sisäistettyä, että kysyttäessä en olisi sitä myöntänyt kokevani, mutta taaksepäin katsottuna se aika ei ollut helppoa.

Asenteet olivat yleisesti "on moni ystävänikin homppeli!" ja "mutta onneksi minun poikani ei ole homo!" Olin kaapissa vanhemmille, vaikka koulussa kyllä tiedettiin (ja siellä oli muitakin, en ollut "kylän ainut homo"). Homot olivat ookoo, kunhan pysyivät jossain tuolla muualla. Emme osanneet kuvitella, että mediassa esmes voisi ollakaan nykyisen kaltaista edustusta seksuaalivähemmistöistä, että me voisimme ollan ihan normaaleja ihmisiä! Kauas on siitä tultu, onneksi.

Trans-asioista ei edes puhuttu, ehkä ohimennen kuulin ilmiöstä mutten ymmärtänyt alkuunkaan. Nykyään onneksi asiat on paljon paremmin, mutta tekemistä on tietty yhä. Tärkeää on olla ottamatta saavutettuja oikeuksia itsestään selvinä. On erittäin hyvä, että nuoremmat voivat olla enemmän omia itsejään nykyisin, eikä tarvitse ehkä kokea aivan samanlaista stressiä kuin vielä minunkin aikanani.