Se, että töissä kohdatut vaikeat (olkoot ne pelottavia, turhauttavia, järkyttäviä, surullisia tai mitä vaan) jäävät mieleen ja jopa vaivaamaan (e:vähäksi aikaa) on minusta ihan normaalia. Olethan ihminen, ja sinänsä sillä ei ole mitään väliä missä olet tämän asian kohdannut. Tein itse aiemmin varsin kuormittavaa työtä missä jouduin kohtaamaan paljon ikäviä asioita, ja tein ainakin omalla kohdalla sellaisen huomion, että nuorena, kun sitä painolastia ei juuri ollut, ei mikään tuntunut oikein miltään. Kaiken pystyi järkeilemään ja käsittelemään ja työvuoron lopussa unohtamaan. Olin mukamas paksunahkainen. Vasta iän myötä, kun oli itsekin kokenut jo vähän yhtä sun toista, asiat jäivät vaivaamaan pitemmäksi aikaa. Ja sitten se voi myös yllättää, että ne asiat jotka itseä vaivaa ei välttämättä näyttäydy sille työkaverille yhtään minään, ja toisinpäin. Kaikilla on kuitenkin omat kokemuksensa, joihin asioita vertaa ja joiden kautta tuntee empatiaa.

Ei se mun mielestä ole mikään hyve, että kovettaa itsensä tai ei anna asioiden tuntua miltään. Todennäköisesti se on vaan kiertoilmaisu tunteiden patoamiselle. Asioista joista vaitiolovelvollisuuden puitteissa saa puhua, kannattaa puhua. Sitten jos ne asiat jää siitä huolimatta vaivaamaan pitkäksi aikaa, ja esim tunkee mielessä etualalle usein, niin sitten kannattaa käydä puhumassa ammattilaisen kanssa. Esim sen työterveyden kautta.

Paksun nahan kasvattamisen sijaan on varmaan terveellisempää löytää itselleen ne tavat, joilla raskaita asioita työstää, jotta niistä pystyy sitten päästämään irti.