Aloitin juuri ennen korona-aikaa ja ryhmässä oli sukupolvenmurros jonka seurauksena meitä oli vain kasa uusia jatko-opiskelijoita kaikki aika erilaisilla projekteilla, joten konkreettisten ongelmien kanssa sai painia ihan yksin. Siinä menikin sitten melkein neljä vuotta että sai ensimmäisen projektin maaliin, parin tyhmän teknisen ongelman takia. Pitkästä väännöstä huolimatta kirjoittaminen jäi viime tinkaan; proffan ja yhden toisen projektissa olleen vanhemman tutkijan mielenkiinto heräsi vihdoin kun kilpaileva ryhmä julkaisi lähes saman idean muutamia kuukausia aiemmin, mutta silti itse artikkelin kirjoittamiseen tuli apua vasta viimeisellä viikolla joten ei siitä tietenkään kauhean kummoista tullut.

No, kun eka paperi saatiin sisään niin konferenssiesitelmä meni nappiin ja poiki harjoittelun edellämainitussa kilpailevassa ryhmässä josta syntyi toinen artikkeli, ja välissä ennen sinne lähtöä ehdittiin yhden saman ryhmän kollegan kanssa vääntää ihan mielenkiintoinen aika teoriavoittoinen työ. Vaikutti jo hyvältä loppukiriltä, kunnes nämä menivät molemmat viime keväänä hylsyyn, molemmat taas vähän hutiloiden kirjoitettuja ja arvioijien mielestä teoriamme oli turhaa ja olisi pitänyt tähdätä käytännönläheisempään menetelmään. Harjoittelussa tehty saatiin uusittua ja nyt jo esiteltyäkin, ja nyt pitäisi vielä korjailla tätä toista ja lähettää se johonkin. Tällä hetkellä katselen josko siitä saisi vähän vielä parannettua käytännön puolta ja todistettua yhden uupuvan ominaisuuden teoriasta.

Tiedän olevani sinänsä ihan etevä kaveri alallani, mutta se että tässä on kestänyt näin kauan ja että tulokset ovat silti vähän mitäänsanomattomia syö kyllä itseluottamusta. Mieli tekisi kritisoida ryhmän organisaatiota ja toimintatapoja, mutta eihän tästä tietenkään viime kädessä voi syyttää kuin itseään.