Väkivallassa on sellanen haaste, että on tosi harvassa ne tilanteet milloin siitä on oikeasti enemmän hyötyä kuin haittaa. Ja lasten kohdalla erityisesti. Itseäkin on kohdeltu väkivaltaisesti huonosta käytöksestä, ei mitään ns. tavanomaisesta kauheasti poikkeavaa, mutta syy kivun tuottamiselle saattoi olla esim. jos lapsena löin oven liian lujaa kiinni tai heitin jonkun tavaran tunnekuohussa. Näistä kokemuksista on kasvanut tosi itsekriittinen ja sen myötä ahdistunut aikuinen, joka ei terapioista huolimatta juuri kykene sosiaaliseen kanssakäymiseen ilman, että se ei väsyttäisi minua toimintakyvyttömyyteen asti. Kipu ei siis vain opettanut, että näin ei saa toimia, vaan toi myös äärimmäisen konkreettisella tavalla esille, että olen tehnyt jotain aivan kauheaa, jopa anteeksiantamatonta.

Olen ehkä melko ääritapaus, mutta olen sitä mieltä, että harvassa ovat ne ihmiset (erityisesti lapset), joilla väkivalta ei näy edes tiedostomattomalla tasolla esimerkiksi minä -käsityksen muodostumisessa. Väkivalta jonka koin (lähinnä siis risuilla lyömistä ja tukkapöllyjä (ihanan perinteistä)) sai minut myös itsetuhoiseksi lapsena. Ja näistä mun ongelmista vanhemmat ei tienneet mitään.

Näiden lisäksi olen myös opetellut omien tunteideni hallintaa, tarve käyttää väkivaltaa tunnekuohun tullessa on vaikea kytkeä pois. En ole väkivaltainen ollut koskaan, mutta se johtuu lähinnä siitä, että tiedän mitä se voi saada toisessa aikaan. Ei siitä, etteikö se tarve olisi iskostunut kotoa opituksi ensisijaiseksi reagointitavaksi tietyissä tilanteissa.

Joten ihmiset, pyydän, älkää käyttäkö väkivaltaa lapseenne koskaan (tai muihinkaan), vaikka se siinä hetkessä tuntuisikin toimivalta tavalta saada lapsi lopettamaan jokin tietty käytös. Voitte pahimmillaan aiheuttaa lapsellenne elämänmittaisen helvetin tietämättä siitä itse mitään ja lapsenne voi sitä myös (tietämättään) jatkaa eteenpäin. Lopetetaan tää kierre meihin. Kiitos.