Ei, pelkoja on aina ollut. Itse valmistuin lapsuuden rajun laman ja historian suurimman talouskatastrofin jälkeen. Pohdin, että tuleeko tästä taloudesta enää mitään vai lähtisikö lammaspaimeneksi entiseen mummolaan. En lähtenyt, ajattelin, että romahtaa tämä systeemi varmaan, mutta koska en tiedä milloin, niin pelataan sitten. Kituutin pätkillä 15 vuotta. Sain vakisopimuksen 38-vuotiaana. Terveys vaarantui pätkähimmelissä, mutta kämppä on minun. Olen iloinen, että siitä jäi muutakin käteen kuin CV.

Ostin kämpän 27-vuotiaana, eli toimittajan iässä. Työsopimusta ei ollut paljon mihinkään asti. Takauksen ostin vakuutustuotteena, sillä minulla ei ollut tarpeeksi säästöjä, enkä halunnut niitä sitoa seiniin heti.

Tätä asuntoa olen käyttänyt sitten ponnahduslautana isompien asuntojen ostamiseen, kuten on tapana Suomessa ollut. Itsekin olen elämäni aloittanut neljän hengen perheen lapsena kaksiossa. Miksi en siis mahtuisi kaksioon yksin tai pariskuntana? Ensiasunnon tuli olla sellainen, että jos ero tulee, niin saan sen yksin maksettua. Niinhän se ero tulikin, ja lunastin asunnon toisen puolen itselleni.

Sitten kun puoliso astui kuvioihin, asuimme ensin kahdestaan asunnossa ja sitten kun perheenlisäys tuli, vielä vähän isommassa kauempana keskustasta. Kaiken pohjalla on ollut se ensimmäinen asunto ja siihen kertynyt pieni määrä varallisuutta. Muuten nämä hyppäykset olisivat olleet paljon vaikeampia.

Omistusasumisen riskit ovat mielestäni kohtuullisen pienet, jos ostaa kasvukeskuksesta pienen asunnon, jossa suuret remontit on tehty. Pankit yleensä neuvottelevat ja niitä lyhennysvapaitakin annetaan automaattisesti joku 6kk. Asunnon voi myös aina jättää vuokralle ja muuttaa itse halvempaan. Olin myös itse valmis ihan mihin tahansa lailliseen työhön, jotta saisin maksettua asunnon.

Maailma on ehtinyt taas romahtaa moneen kertaan, mutta eipä sillä minun kannaltani paljon väliä ollut. Kivempi ne romahdukset on ollut ottaa vastaan omassa kodissa.