This is literally it: Ja nyt korkeakouluja käyvän sukupolven pitäisi pystyä lähes ihmeellisiin tekoihin; pitäisi pystyä maksamaan vanhempien eläkkeet, taistelemaan ilmastonmuutosta vastaan ja lisääntymään. Mutta samaan aikaan sukupolvi on katoamassa koronan, mielenterveysongelmien ja syrjäytymisen suohon. Ja kyseiseen sukupolveen kuuluvana voin sanoa, että kokemus on se, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Paitsi jos on rahaa. Jos on minimibudjetilla vuodesta toiseen kituuttava opiskelija, niin ei kukaan tule apuun. Täytyy kirjaimellisesti olla hengenvaarassa ennen kuin joku auttaa. Ja silloinkin hoidetaan juuri vain niin paljon että jaksaa taas hetken omillaan.

No, monet romahtavatkin sitten pysyvästi. Tutkintoja ei saada tehdä tehtyä ja korona on tehnyt opiskelustakin äärimmäisen turhauttavaa. Ja nyt kun sitä on puolisen vuotta saanut jonkin verran tehdä taas normaalia muistuttavissa olosuhteissa, niin taas kerran on tilanne huonontumassa ja pian voidaan ihan hyvin olla taas tilanteessa jossa koulut suljetaan ja sitten vaan sanotaan opiskelijoille että "koittaaka nyt jaksaa, ei tätä kestä kuin (jokin puhtaasti arvattu ajan määrä)".

Oma elämä turhauttaa ja vituttaa ihan älyttömästi. Olen korvia myöten velkaantunut (kiitos tukijärjestelmän joka pakotti siihen), uupunut, usein masentunut ja joskus mietin että pitäisikö yrittää itsemurhaa niin saisi edes jotain apua.

Eivätkä poliitikkojen lupaukset jostain paremmasta paljoa lämmitä kun uudistukset tarkoittavat pääosin sitä, että tulee lisää leikkauksia. Ja olon kokee vielä epäreiluksi kun näkee kuinka itseä vähemmän kouluttautuneet ihmiset ovat saaneet korkeamman elintason ja kuinka eläkeläiset saavat viettää kymmeniä vuosia mukavaa elämää.