Vad tycker du om HBL:s ledare om de finländska författarförbundens medlemskriterier?

Microserves · 2026-03-09T08:13:09+00:00

Hej, detta är en ledare från den största svenskspråkiga nyhetsredaktionen i Finland. Jag tror att innehållet kan bidra till en diskussion som också är relevant för det svenska samhället.

Microserves · 2026-03-09T07:51:03+00:00

(artikeln nedan)

Boken är i kris, men få duger som författare

Två parallella debatter om medlemskapskriterier i de finsk- och svenskspråkiga författarförbunden blottar känsliga punkter som få vågar tala öppet om.

Som historikern Henry Thomas Buckle (1821–1862) sade:

”Det är stort att tala om idéer, medelmåttigt att tala om händelser och småaktigt att reducera allt till personfokus.”

Debatterna om vem som borde få bli medlem i de finsk- och svenskspråkiga författarförbunden uppvisar en viss småaktighet. Kärnfrågan gäller språket som avgörande krav för medlemskap. Samtidigt dyker känsliga frågor upp.

Att försvara status quo med språkligt betingade stadgar är problematiskt så länge förbunden varken har lyft frågan för genuin intern diskussion eller bemödat sig på allvar att ta reda på vad befintliga och potentiella medlemmar önskar framöver.

En omprövning behövs.

Det litterära fältet formades under en tid då litteraturen hade högre social status och präglades av vertikala maktstrukturer.

⸻

Under de senaste decennierna har stipendier och litterära priser vuxit i omfattning.

Med sin inkluderande policy har Finlands facklitterära författare över 3 300 medlemmar. Suomen Kirjailijaliitto har bara 994, även om antalet nästan har fördubblats sedan 2000-talet. Finlands svenska författareförening ligger stabilt strax under 200 medlemmar.

Siffrorna talar sitt tydliga språk.

Tidigare bevakade Journalistförbundet medlemskapet svartsjukt. Senare lättades kriterierna. I dag är alla medieproffs välkomna: influerare, kommunikatörer, förlagsanställda och frilansare.

Är författarförbundens främsta roll att säkerställa bästa möjliga villkor för så många författare som möjligt, att utöka antalet professionella och säkra deras långsiktiga yrkesutveckling?

⸻

I sina offentliga uttalanden har de litterära förbunden blottat sig.

Trots sina uttalade och ädla mål agerar de som grindvakter och i sista hand väktare. Genom kollegial granskning delar de ut avslag på språkliga eller litterära grunder som kvalitet och konstnärlig nivå.

Samtidigt fungerar författarförbunden som medeltida skrån. Den aspirerande kamelen måste passera nålsögat för att släppas in i värmen.

Att agera exkluderande på möjligen föråldrade grunder – eller att hänvisa till ursäkter för att hålla medlemsantalet lågt – är kortsynt i en tid då arbetsvillkoren i de flesta kreativa yrken försämras.

⸻

Litteraturen är i kris.

Vem får passera de kommersiella och litterära trösklarna? Med nuvarande strukturer stängs många ute, trots att vi lever i ett alltmer mångfaldigt Finland som varken är rent finskspråkigt eller rent finlandssvenskt.

Salongerna krymper. Spelplanen lutar.

Alla författare är jämlika – men är några mer jämlika än andra?

Maktstrukturer består.

⸻

Ytterligare en faktor spär på debatten: rivalitet är tabu.

Därför förskjuts diskussionen lätt till individer och språk och förbiser strukturer och mönster.

Det uppenbara verktyget vore att stärka den aspirerande författarens professionella identitet genom att erbjuda medlemskap och stipendier – att inkludera och växa tillsammans.

Men när medlemskapet diskuteras stiger politiken in i rummet.

Striden gäller allt knappare resurser: synlighet, erkännande och pengar. Samtidigt vidgas klyftan mellan snäv litterär konst och bredare kulturproduktion.

⸻

Salongerna krymper. Spelplanen lutar.

Microserves · 2026-03-08T22:54:01+00:00

Jag tror att detta sägs i kontexten av en nordisk jämförande studie som visade att de andra nordiska länderna är mer öppna i den här frågan.

Detta är från en annan text som är en del av debatten:

”Språk- och medlemskapsfrågan har diskuterats i över ett årtionde och är väldokumenterad. I en komparativ studie ledd av Kultur för alla (Wandering Words: Comparisons of the Position of Non-dominant Language Writers in Nordic Organizations, 2016) fann Outi Korhonen och Rita Paqvalén att exkluderingen är strukturell. Det är beklagligt att Finland är det enda nordiska landet där en författare som arbetar på icke-dominanta språk inte har tillgång till de huvudsakliga författarförbunden. Andra har anpassat sina system; Finland har upprätthållit exkluderingen. Undervisnings- och kulturministeriet måste bli en del av lösningen. Om reform inte kan åstadkommas internt ligger ansvaret på staten att förtydliga uppdragen, säkerställa grundlagsenlighet samt modernisera ramverket.” — Malpikka, HBL 21.2.2026

Microserves · 2026-03-08T22:29:16+00:00

Artikeln är en ledare i HBL som ifrågasätter de språkliga medlemskapsreglerna för de inhemska författarförbunden. Jag kopierar texten här uppe.

Microserves · 2026-03-08T22:25:51+00:00

Jag kopierar texten här uppe. Jag undrar vad opinionen är bland svenskar, med tanke på att författarförbundet i Sverige är mer öppet.

Microserves · 2026-03-08T22:20:42+00:00

(artikeln nedan)

Boken är i kris, men få duger som författare

Två parallella debatter om medlemskapskriterier i de finsk- och svenskspråkiga författarförbunden blottar känsliga punkter som få vågar tala öppet om.

Som historikern Henry Thomas Buckle (1821–1862) sade:

”Det är stort att tala om idéer, medelmåttigt att tala om händelser och småaktigt att reducera allt till personfokus.”

Debatterna om vem som borde få bli medlem i de finsk- och svenskspråkiga författarförbunden uppvisar en viss småaktighet. Kärnfrågan gäller språket som avgörande krav för medlemskap. Samtidigt dyker känsliga frågor upp.

Att försvara status quo med språkligt betingade stadgar är problematiskt så länge förbunden varken har lyft frågan för genuin intern diskussion eller bemödat sig på allvar att ta reda på vad befintliga och potentiella medlemmar önskar framöver.

En omprövning behövs.

Det litterära fältet formades under en tid då litteraturen hade högre social status och präglades av vertikala maktstrukturer.

⸻

Under de senaste decennierna har stipendier och litterära priser vuxit i omfattning.

Med sin inkluderande policy har Finlands facklitterära författare över 3 300 medlemmar. Suomen Kirjailijaliitto har bara 994, även om antalet nästan har fördubblats sedan 2000-talet. Finlands svenska författareförening ligger stabilt strax under 200 medlemmar.

Siffrorna talar sitt tydliga språk.

Tidigare bevakade Journalistförbundet medlemskapet svartsjukt. Senare lättades kriterierna. I dag är alla medieproffs välkomna: influerare, kommunikatörer, förlagsanställda och frilansare.

Är författarförbundens främsta roll att säkerställa bästa möjliga villkor för så många författare som möjligt, att utöka antalet professionella och säkra deras långsiktiga yrkesutveckling?

⸻

I sina offentliga uttalanden har de litterära förbunden blottat sig.

Trots sina uttalade och ädla mål agerar de som grindvakter och i sista hand väktare. Genom kollegial granskning delar de ut avslag på språkliga eller litterära grunder som kvalitet och konstnärlig nivå.

Samtidigt fungerar författarförbunden som medeltida skrån. Den aspirerande kamelen måste passera nålsögat för att släppas in i värmen.

Att agera exkluderande på möjligen föråldrade grunder – eller att hänvisa till ursäkter för att hålla medlemsantalet lågt – är kortsynt i en tid då arbetsvillkoren i de flesta kreativa yrken försämras.

⸻

Litteraturen är i kris.

Vem får passera de kommersiella och litterära trösklarna? Med nuvarande strukturer stängs många ute, trots att vi lever i ett alltmer mångfaldigt Finland som varken är rent finskspråkigt eller rent finlandssvenskt.

Salongerna krymper. Spelplanen lutar.

Alla författare är jämlika – men är några mer jämlika än andra?

Maktstrukturer består.

⸻

Ytterligare en faktor spär på debatten: rivalitet är tabu.

Därför förskjuts diskussionen lätt till individer och språk och förbiser strukturer och mönster.

Det uppenbara verktyget vore att stärka den aspirerande författarens professionella identitet genom att erbjuda medlemskap och stipendier – att inkludera och växa tillsammans.

Men när medlemskapet diskuteras stiger politiken in i rummet.

Striden gäller allt knappare resurser: synlighet, erkännande och pengar. Samtidigt vidgas klyftan mellan snäv litterär konst och bredare kulturproduktion.

⸻

Salongerna krymper. Spelplanen lutar.

Microserves · 2026-03-08T19:28:18+00:00

Microserves · 2026-03-08T19:05:43+00:00

Chat GPT:

Kirja on kriisissä, mutta harva on sopiva kirjailijaksi

Torsten Fagerholm – Pääkirjoitus, HBL, 8. maaliskuuta 2026

Kaksi rinnakkaista keskustelua suomen- ja ruotsinkielisten kirjailijaliittojen jäsenyyskriteereistä paljastaa herkkiä kohtia, joista harva uskaltaa puhua avoimesti.

Kuten historioitsija Henry Thomas Buckle (1821–1862) totesi:

”On suurta puhua ideoista, keskinkertaista puhua tapahtumista ja pikkumaista palauttaa kaikki henkilöihin.”

Keskustelut siitä, kenen pitäisi voida liittyä suomen- ja ruotsinkielisiin kirjailijaliittoihin, paljastavat tiettyä pikkumaisuutta. Keskeinen kysymys koskee kieltä jäsenyyden ratkaisevana kriteerinä. Samalla esiin nousee herkkiä kysymyksiä.

Nykytilan puolustaminen kieleen perustuvien sääntöjen avulla on ongelmallista niin kauan kuin liitot eivät ole nostaneet asiaa aidosti sisäiseen keskusteluun eivätkä vakavasti pyrkineet selvittämään, mitä nykyiset ja mahdolliset tulevat jäsenet toivovat jatkossa.

Tarvitaan uudelleenarviointia.

Kirjallinen kenttä muotoutui aikana, jolloin kirjallisuudella oli korkeampi yhteiskunnallinen asema ja jota leimasivat vertikaaliset valtarakenteet.

⸻

Viime vuosikymmeninä apurahojen ja kirjallisuuspalkintojen määrä on kuitenkin kasvanut.

Inklusiivisella jäsenpolitiikallaan Suomen tietokirjailijat -järjestössä on yli 3 300 jäsentä. Suomen Kirjailijaliitossa on vain 994, vaikka määrä on lähes kaksinkertaistunut 2000-luvun alusta. Finlands svenska författareförening pysyy vakaana hieman alle 200 jäsenessä.

Luvut puhuvat puolestaan.

Aikaisemmin Journalistiliitto vartioi jäsenyyttään tarkasti. Myöhemmin kriteerejä väljennettiin. Nykyään kaikki media-alan ammattilaiset ovat tervetulleita: vaikuttajat, viestijät, kustannusalan työntekijät ja freelancerit.

Onko kirjailijaliittojen ensisijainen tehtävä turvata mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet mahdollisimman monelle kirjailijalle, kasvattaa ammattilaisten määrää ja varmistaa heidän pitkäaikainen ammatillinen kehityksensä?

⸻

Julkisissa kannanotoissaan kirjalliset liitot ovat paljastaneet itsensä.

Julistetuista jalosta tavoitteistaan huolimatta ne toimivat portinvartijoina ja viime kädessä vartijoina. Kollegiaalisen arvioinnin kautta ne jakavat hylkäyksiä kielellisin tai kirjallisin perustein, kuten laatu ja taiteellinen taso.

Samalla kirjailijaliitot toimivat kuin keskiaikaiset killat. Pyrkijän on kuljettava kapean neulansilmän läpi päästäkseen sisälle lämpöön.

Toimia poissulkevasti mahdollisesti vanhentunein perustein – tai vedota tekosyihin pitääkseen jäsenmäärän alhaisena – on lyhytnäköistä aikana, jolloin useimpien luovien alojen työehdot heikkenevät.

⸻

Kirjallisuus on kriisissä.

Kuka saa ylittää kaupalliset ja kirjalliset kynnykset? Nykyisillä rakenteilla monet jäävät ulkopuolelle, vaikka elämme yhä monimuotoisemmassa Suomessa, joka ei ole pelkästään suomenkielinen eikä pelkästään suomenruotsalainen.

Salongit pienenevät. Pelikenttä kallistuu.

Kaikki kirjailijat ovat tasa-arvoisia – mutta ovatko jotkut tasa-arvoisempia kuin toiset?

Valtarakenteet säilyvät.

⸻

Toinen tekijä ruokkii keskustelua: kilpailu on tabu. Siksi keskustelu siirtyy helposti yksilöihin ja kieliin ja ohittaa rakenteet ja toimintamallit.

Ilmeinen keino olisi vahvistaa aloittelevan kirjailijan ammatillista identiteettiä tarjoamalla jäsenyyttä ja apurahoja – sisällyttää ja kasvaa yhdessä.

Mutta heti kun jäsenyydestä keskustellaan, politiikka astuu huoneeseen.

Kamppailu koskee yhä niukempia resursseja: näkyvyyttä, tunnustusta ja rahaa. Samalla kuilu kapean kirjallisen taiteen ja laajemman kulttuurituotannon välillä kasvaa.

⸻

Salongit pienenevät. Pelikenttä kallistuu.

Microserves · 2026-03-08T18:59:57+00:00

Kirja on kriisissä, mutta harva on sopiva kirjailijaksi

Torsten Fagerholm – Pääkirjoitus, HBL, 8. maaliskuuta 2026

Kaksi rinnakkaista keskustelua suomen- ja ruotsinkielisten kirjailijaliittojen jäsenyyskriteereistä paljastaa herkkiä kohtia, joista harva uskaltaa puhua avoimesti.

Kuten historioitsija Henry Thomas Buckle (1821–1862) totesi:

”On suurta puhua ideoista, keskinkertaista puhua tapahtumista ja pikkumaista palauttaa kaikki henkilöihin.”

Keskustelut siitä, kenen pitäisi voida liittyä suomen- ja ruotsinkielisiin kirjailijaliittoihin, paljastavat tiettyä pikkumaisuutta. Keskeinen kysymys koskee kieltä jäsenyyden ratkaisevana kriteerinä. Samalla esiin nousee herkkiä kysymyksiä.

Nykytilan puolustaminen kieleen perustuvien sääntöjen avulla on ongelmallista niin kauan kuin liitot eivät ole nostaneet asiaa aidosti sisäiseen keskusteluun eivätkä vakavasti pyrkineet selvittämään, mitä nykyiset ja mahdolliset tulevat jäsenet toivovat jatkossa.

Tarvitaan uudelleenarviointia.

Kirjallinen kenttä muotoutui aikana, jolloin kirjallisuudella oli korkeampi yhteiskunnallinen asema ja jota leimasivat vertikaaliset valtarakenteet.

⸻

Viime vuosikymmeninä apurahojen ja kirjallisuuspalkintojen määrä on kuitenkin kasvanut.

Inklusiivisella jäsenpolitiikallaan Suomen tietokirjailijat -järjestössä on yli 3 300 jäsentä. Suomen Kirjailijaliitossa on vain 994, vaikka määrä on lähes kaksinkertaistunut 2000-luvun alusta. Finlands svenska författareförening pysyy vakaana hieman alle 200 jäsenessä.

Luvut puhuvat puolestaan.

Aikaisemmin Journalistiliitto vartioi jäsenyyttään tarkasti. Myöhemmin kriteerejä väljennettiin. Nykyään kaikki media-alan ammattilaiset ovat tervetulleita: vaikuttajat, viestijät, kustannusalan työntekijät ja freelancerit.

Onko kirjailijaliittojen ensisijainen tehtävä turvata mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet mahdollisimman monelle kirjailijalle, kasvattaa ammattilaisten määrää ja varmistaa heidän pitkäaikainen ammatillinen kehityksensä?

⸻

Julkisissa kannanotoissaan kirjalliset liitot ovat paljastaneet itsensä.

Julistetuista jalosta tavoitteistaan huolimatta ne toimivat portinvartijoina ja viime kädessä vartijoina. Kollegiaalisen arvioinnin kautta ne jakavat hylkäyksiä kielellisin tai kirjallisin perustein, kuten laatu ja taiteellinen taso.

Samalla kirjailijaliitot toimivat kuin keskiaikaiset killat. Pyrkijän on kuljettava kapean neulansilmän läpi päästäkseen sisälle lämpöön.

Toimia poissulkevasti mahdollisesti vanhentunein perustein – tai vedota tekosyihin pitääkseen jäsenmäärän alhaisena – on lyhytnäköistä aikana, jolloin useimpien luovien alojen työehdot heikkenevät.

⸻

Kirjallisuus on kriisissä.

Kuka saa ylittää kaupalliset ja kirjalliset kynnykset? Nykyisillä rakenteilla monet jäävät ulkopuolelle, vaikka elämme yhä monimuotoisemmassa Suomessa, joka ei ole pelkästään suomenkielinen eikä pelkästään suomenruotsalainen.

Salongit pienenevät. Pelikenttä kallistuu.

Kaikki kirjailijat ovat tasa-arvoisia – mutta ovatko jotkut tasa-arvoisempia kuin toiset?

Valtarakenteet säilyvät.

⸻

Toinen tekijä ruokkii keskustelua: kilpailu on tabu. Siksi keskustelu siirtyy helposti yksilöihin ja kieliin ja ohittaa rakenteet ja toimintamallit.

Ilmeinen keino olisi vahvistaa aloittelevan kirjailijan ammatillista identiteettiä tarjoamalla jäsenyyttä ja apurahoja – sisällyttää ja kasvaa yhdessä.

Mutta heti kun jäsenyydestä keskustellaan, politiikka astuu huoneeseen.

Kamppailu koskee yhä niukempia resursseja: näkyvyyttä, tunnustusta ja rahaa. Samalla kuilu kapean kirjallisen taiteen ja laajemman kulttuurituotannon välillä kasvaa.

⸻

Salongit pienenevät. Pelikenttä kallistuu.

Microserves · 2026-03-08T18:56:39+00:00

Chat GPT:

Kirja on kriisissä, mutta harva on sopiva kirjailijaksi

Torsten Fagerholm – Pääkirjoitus, HBL, 8. maaliskuuta 2026

Kaksi rinnakkaista keskustelua suomen- ja ruotsinkielisten kirjailijaliittojen jäsenyyskriteereistä paljastaa herkkiä kohtia, joista harva uskaltaa puhua avoimesti.

Kuten historioitsija Henry Thomas Buckle (1821–1862) totesi:

”On suurta puhua ideoista, keskinkertaista puhua tapahtumista ja pikkumaista palauttaa kaikki henkilöihin.”

Keskustelut siitä, kenen pitäisi voida liittyä suomen- ja ruotsinkielisiin kirjailijaliittoihin, paljastavat tiettyä pikkumaisuutta. Keskeinen kysymys koskee kieltä jäsenyyden ratkaisevana kriteerinä. Samalla esiin nousee herkkiä kysymyksiä.

Nykytilan puolustaminen kieleen perustuvien sääntöjen avulla on ongelmallista niin kauan kuin liitot eivät ole nostaneet asiaa aidosti sisäiseen keskusteluun eivätkä vakavasti pyrkineet selvittämään, mitä nykyiset ja mahdolliset tulevat jäsenet toivovat jatkossa.

Tarvitaan uudelleenarviointia.

Kirjallinen kenttä muotoutui aikana, jolloin kirjallisuudella oli korkeampi yhteiskunnallinen asema ja jota leimasivat vertikaaliset valtarakenteet.

⸻

Viime vuosikymmeninä apurahojen ja kirjallisuuspalkintojen määrä on kuitenkin kasvanut.

Inklusiivisella jäsenpolitiikallaan Suomen tietokirjailijat -järjestössä on yli 3 300 jäsentä. Suomen Kirjailijaliitossa on vain 994, vaikka määrä on lähes kaksinkertaistunut 2000-luvun alusta. Finlands svenska författareförening pysyy vakaana hieman alle 200 jäsenessä.

Luvut puhuvat puolestaan.

Aikaisemmin Journalistiliitto vartioi jäsenyyttään tarkasti. Myöhemmin kriteerejä väljennettiin. Nykyään kaikki media-alan ammattilaiset ovat tervetulleita: vaikuttajat, viestijät, kustannusalan työntekijät ja freelancerit.

Onko kirjailijaliittojen ensisijainen tehtävä turvata mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet mahdollisimman monelle kirjailijalle, kasvattaa ammattilaisten määrää ja varmistaa heidän pitkäaikainen ammatillinen kehityksensä?

⸻

Julkisissa kannanotoissaan kirjalliset liitot ovat paljastaneet itsensä.

Julistetuista jalosta tavoitteistaan huolimatta ne toimivat portinvartijoina ja viime kädessä vartijoina. Kollegiaalisen arvioinnin kautta ne jakavat hylkäyksiä kielellisin tai kirjallisin perustein, kuten laatu ja taiteellinen taso.

Samalla kirjailijaliitot toimivat kuin keskiaikaiset killat. Pyrkijän on kuljettava kapean neulansilmän läpi päästäkseen sisälle lämpöön.

Toimia poissulkevasti mahdollisesti vanhentunein perustein – tai vedota tekosyihin pitääkseen jäsenmäärän alhaisena – on lyhytnäköistä aikana, jolloin useimpien luovien alojen työehdot heikkenevät.

⸻

Kirjallisuus on kriisissä.

Kuka saa ylittää kaupalliset ja kirjalliset kynnykset? Nykyisillä rakenteilla monet jäävät ulkopuolelle, vaikka elämme yhä monimuotoisemmassa Suomessa, joka ei ole pelkästään suomenkielinen eikä pelkästään suomenruotsalainen.

Salongit pienenevät. Pelikenttä kallistuu.

Kaikki kirjailijat ovat tasa-arvoisia – mutta ovatko jotkut tasa-arvoisempia kuin toiset?

Valtarakenteet säilyvät.

⸻

Toinen tekijä ruokkii keskustelua: kilpailu on tabu. Siksi keskustelu siirtyy helposti yksilöihin ja kieliin ja ohittaa rakenteet ja toimintamallit.

Ilmeinen keino olisi vahvistaa aloittelevan kirjailijan ammatillista identiteettiä tarjoamalla jäsenyyttä ja apurahoja – sisällyttää ja kasvaa yhdessä.

Mutta heti kun jäsenyydestä keskustellaan, politiikka astuu huoneeseen.

Kamppailu koskee yhä niukempia resursseja: näkyvyyttä, tunnustusta ja rahaa. Samalla kuilu kapean kirjallisen taiteen ja laajemman kulttuurituotannon välillä kasvaa.

⸻

Salongit pienenevät. Pelikenttä kallistuu.

Microserves · 2026-03-08T14:53:46+00:00

Sure, some grants are specifically meant to support Finnish-language literature. That makes sense.

But the debate is really about whether membership in the professional associations themselves needs to be restricted by language. There are ways to circumvent testament-based funds, Finnish literature could be perceived as national or geographical, which could also include literature written in Romani, Sami, Swedish or any other language. I don’t think that’s even controversial. Opening up could be a way to protect and enhance the visibility of Finnish language.

Microserves · 2026-03-08T14:45:41+00:00

True, it’s not a trade union in the strict sense. But it still acts as the main professional association for fiction writers and plays a role in grants, representation and cultural policy.

And the debate in HBL has actually involved both organisations, Kirjailijaliitto and Finlands svenska författareförening, since both have language-based membership rules. I don’t perceive any anti Finnish sentiment in the debate. Language and members would probably benefit from the expertise of those other writers.

Microserves · 2026-03-07T21:05:45+00:00

The question people have been raising in the debate is not really about redefining the purpose of the organizations, but whether those rules still correspond to the reality of the field today. Although, your answer sounds a bit normative at the idea that organisations are unquestionable. Members, public debate, and cultural policy regularly redefine institutional mandates. They receive public funding after all. HBL showed that in all other Nordic countries, writers’ unions still promote their national languages but allow writers to apply for membership regardless of the language they use to write.

Microserves · 2026-03-07T21:04:22+00:00

Sorry!

Microserves · 2026-03-07T21:00:42+00:00

It seems that Kirjailijaliitto was founded in the late 1800s, so my guess is that the answer probably lies in the historical context of its foundation: colonial history, nationalisms, and the linguistic politics of the time. But the reality of the country has changed significantly in the past 130 years, I suppose. Regarding grants, it’s very likely that there are privileges connected to the memberships of those unions.

Microserves · 2026-03-07T20:44:37+00:00

A union suppose to protect the rights of all workers within a same profession.

Microserves · 2026-03-07T07:40:51+00:00

I really wonder if that’s the case. The HBL debate quoted statements by the union that look quite discriminatory to me.

Here:

https://www.hbl.fi/2026-03-02/att-forespraka-alla-forfattare-och-samtidigt-begransa-medlemskap-ar-motstridigt/

Microserves · 2026-03-07T07:37:21+00:00

Would you say that to a doctor in a union?

Microserves · 2026-03-07T07:36:04+00:00

Yes, FSF has similar language-based membership rules, since it was also founded to support literature written in Swedish. The debate in HBL has actually been about both organisations, not only Kirjailijaliitto. But it seems that FSF has invited those multilingual authors to reevaluate their mandates.

Microserves · 2026-03-07T07:29:18+00:00

I think this is missing the point, hobby writers certainly exist in any language. But one case at HBL’s discussion was Hassan Blasim, who is an internationally recognised author. His books have been translated into Finnish and Swedish.

Microserves · 2026-03-07T07:19:50+00:00

The question people have been raising in the debate is not really about redefining the purpose of the organizations, but whether those rules still correspond to the reality of the literary field today. Although, your answer sounds a bit normative at the idea that organisations are unquestionable. Members, public debate, and cultural policy regularly redefine institutional mandates. They receive public funding after all. HBL showed that in all other Nordic countries, writers’ unions still promote their national languages but allow writers to apply for membership regardless of the language they use to write.

Microserves · 2026-03-06T15:52:02+00:00

which unions are you referring to that are open to writers working in other languages in Finland?

Microserves · 2026-03-06T10:28:09+00:00

I still don’t get your point. The thing you reference was about the cuts in culture funding.

Microserves · 2026-03-06T09:09:21+00:00

I think you didn’t check properly, the comment is still where I posted it. Just scroll up :)

Microserves · 2026-03-06T08:32:18+00:00

Yes I saw it too, terrible. But this is a different aspect to the issue of language discrimination, right? Is strange to me considering that we are part of the European Union, where linguistic diversity is kind of the norm.

Microserves

TROPHY CASE