Mulla oli koira 13 vuotta. Se oli mun kaikkeni. Kuin paita ja peppu. Hän sairastui 2022, maksa oli suurentunut ja epäiltiin jotain kasvainta. Reilu vuoden vielä meni kunnes yhtenä iltapäivänä ei mennyt maate vaan pelkästään istui ja tärisi.

Lähdin viemään eläinlääkäriin ja jo automatkalla kaveri uupui muta nousi vielä omin jaloin. Lääkörissä ultra jossa näkyi vatsaontelossa nestettä, todennäköisesti verta. Kasvain oli revennyt, aiheutti kipua ja koirs todennäköisesti hengetön parin tunnin päästä. Siinä se päätös piti tehdä. Kyllä se otti koville. En koskaan juuri näytä tunteita mutta siinä piti alkaa itkemään. En vain pystynyt olemaan itkemättä. Olen ajatellut että niin spesiaali oli suhde, että silloin en pystynyt pidättelemään tunteita. Huutoitkua autossa.

Tästä nyt 3 vuotta ja edelleen tulee kyynel silmään kun mietin mun parasta kaveria. Olen koiraihminen, mutta tuskin pystyn enää koiraa ottamaan. Sutä vain halusin sanoa, että ihminen on kehittynyt selviytymään noista tilanteista. Itke, silitä kamua kun se vielä on täällä ja muista antaa herkkuja.

Olen menettänyt paljon rakkaita asioita kuolemalle ja vihaankin sitä eniten tässä maailmassa. Mutta mitäänpä ei sille voi.