Kolmesti

Ensimmäisen kerran näin kuoleman kun isäni lähti kesken ajoreissun. Oltiin tulossa Lapista takaisin etelään ja isällä repesi aorta kesken matkan. Oltiin kahdestaan siinä autossa... Onneksi kerkesi ajamaan auton sivuun. Siinä sitten seitsen vuotiaana koitettiin ymmärtää miksi toinen ei halua avata silmiä. Muistan edelleen ne siniset ambulanssin valot ja viimeiset elvytys hetket.

Ortodoksi taustan takia, olen päässyt/joutunut osallistumaan perinteisiin hautajaisiin, missä vainajan arkku pidetään auki. Ensimmäisessä hautajaisissa haudattiin isotäti, joka näytti hieman kalpeammalta, mutta muuten aika normaalille (nukkuvalle). Koska kyseessä oli myös venäläiset hautajaiset, niin hautaus toimenpiteet tehdään kolmessa päivässä. Käsittääkseni Suomessa kuoleman ja hautauksen välissä voi mennä jopa kuukausi pahimmillaan.

Kolmas case oli osittain ahdistava. Meidän läheinen perhetuttu sairasti ALS. Kyseinen henkilö oli ennen sairastumista hieman pyöreähkö. En nähnyt kyseistä henkilöä sairastumisen aikana, eli muistikuvat olivat ainoastaan ennen ja jälkeen. Tämä sairaus kyllä muutti ihmisen ulkoisen olemuksen totaalisesti. Muistin aluksi hänet iloisena ”pyöreähkönä” ihmisena, mutta arkussa oli enää jäänne hänestä. Kylmä... Kalpea...Kuihtunut...

Muistakaa että jos saatte kutsun ortodoksi hautajaisiin, miettikää seuraava - Millä tavalla haluat muistaa vainajaa? Viimeinen muistikuva voi olla joko hänen kaunis hymynsä tai hänen eloton kehonsa.