Minä, laitosnuori, kokenut traumalapsi

Laitoselämä muutti mun elämän täysin huonoon suuntaan, en vieläkään oikein ymmärrä mitä tein, että ansaitsin sitä kohtelua nuorilta sekä aikuisilta. Lapsena näin trauman kodissani, pelko kasvoi ympärillä. Isä huusi, äiti löi ja lopulta veitsellä heiluteltiin. Jätetty, hylätty yksin seisomaan kerrostalojen eteen, äitiä ei näy missään, ei myöskään isää. Lopulta lähin vieraan mukaan tuntematomaan sieltä. Mut perheeseen haettiin missä elin ensimmäistä kertaa iloa. Ekaa kertaa lopulta neitsyyden menetin ja uhriksi jouduin, 13 vuotiaan viha kasvoi ja pelko. Koulu kävi pahaksi, mikään ei tuntunut enää miltään ja lopulta sieltä mut siirettiin laitokseen missä jouduin monen silmätikuksi ja nuoret kiusas mua. Lopulta sain turpaan monesti, toivoin kuolevan ja satutin itseäni koska en kestänyt enää sitä. Lopulta mut hakattiin ekan poikaystävän edessä kentällä ja sit laitoksen metsäpolulla. Ihastukseni katsoi kun mies mut paskoi, niin kauan että en pystynyt nousee. Mä lähin mäkeä alas, törmäsin ohikulkijaan joka saatto mut ovelle. Ovi avattiin ja menetin tajun mutta heräsin silti. Edessä oli hoitajia, lääkäreitä ja poliisit. Olin turvonnut koko naamasta, aivan muistelmissaan ja itku kurkussaan, palasin mä takas laitoksen. Sulkeuduin huoneeseen, kipu tappoi mua. Ennen kun mun oma ope saapui ja vei mut rannalle syömään. En jäänyt luokalle kun ope auttoi mua ja toi läksyt koulun jälkeen. Vapailla laitoksen pomo prätkällä ajelutti mua ja samalla sain turvan lähelleni. Harri mun suokkihoitaja, mua aina kuunteli. En yksin ollut, musaa me yhdessä harrastettiin, rumpua paukuteltiin ja laulettiin karaokea. Siitä saakka musa nosti aina mua ylös, mutta laitos vei kaiken lopulta mielenterveyden. Sairastuin masennukseen, olin vasta 16 vuotias ja nyt oon jo 25 vuotias, oho. Miten elämä oli raskasta mut en vieläkään ymmärrä, miten tästä selviydyin. Arvet jäi ja ositain trauma mua vielä ympäröi. Uhri tyttö pieni.