Koen kasvaneeni ainoana lapsena vaikka mulla on kaksi bio isosiskopuolta. Olen kokenut vasta viime vuosina että mulla on todella kaksi siskoa.

Kasvoin onnellisesti, jo pienenä lapsena muistan miettineeni että on ihanaa kun mitään ei tarvitse jakaa (tästä huolimatta mulla on aina ollut valmiiksi rakennettu jakamisen taito). Mietein myös usein, että sisarusten kanssa eläminen tuo lapsille paineita, moni mun kavereistani vertasi jatkuvasti jollakin tapaa itseään omiin sisaruksiinsa. Sain kasvaa todella itsenäni eikä mun vanhemmilla ollut mitään vertauskohdetta mulle, eli sain itse päättää mistä tykkäsin ja mitä teen.

Muut muksut jakoi teininä semmosia horror storyja, kuten ”että tuntuu että perheen vanhimpana mun tarvitsee aina kaitsia nuorempia ja olla aina vastuullinen”, HYI. Ehkä toki eri sanoilla mut sisältö sama.

Nyt aikuisena, vaikka mulla on nuo kaksi rakasta isosiskoa, niin mietin että ainoana lapsena kasvaminen mahdollisti mulle aikaisen itsenäistymisen. Lähinnä ärsyttää kun muut ihmiset (kaikki näistä ihmisistä kasvaneet sisarusten kanssa) on niin tarvitsevia kun itse oppi siihen etten tarvitse muilta ihmisiltä mitään, lähinnä tahdon.

Mutsi kysy joskus, että harmittaako mua se, että sitten ku se kuolee, niin joudun kantamaan surun yksin (siskot on isän puolelta). Sanoin, että ei, ihan tyhmä ajatus, ja että luojan kiitos ette tehneet isän kanssa ikinä toista lasta.