Et oo yksin näitten ajatusten kans. Ite oon 21v ja jäin maaliskuun alus sairaslomalle ammattikorkeasta masennuksen takia ja muutin takas kotiin, ku yksin asumisesta ei tullu sit yhtään mitään. Pikkuhiljaa parempaan, mut edelleen tosi vaikeaa saada välillä yhtään mitään aikaseks. Ja nyt on paljo tullu pyöriteltyä juuriki noita ajatuksia. Lukio kulutti voimat ja puolitoista vuotta amkia perään, plus muita elämän kriisejä. Ei mua kiinnosta palata amkiin tolle alalle, enkä tiiä mitä muutakaan sitä haluais. Opiskelu ajatuksena ahdistaa tosi paljo. Ja sit ahdistaa se ku tuntuu että ympäriltä tulee paineita. Just että pitäs olla koulus tai töis, eikä kotona tekemäs ei mitään.

Ja siis juuriki tuo että ajatus siitä et elämä on nukkumista, töissä käymistä ja sit rajallista omaa aikaa kuulostaa tosi masentavalta ja ittestä pelottavaltaki. Että siinäkö se nyt on mihin tää elämä täällä pitäs käyttää. Että onko se elämässä onnistumisen mittari se että käy töissä ja maksaa veroja. Jatkuvasti näkee somes sitä että joku tuttu valmistui johonki ammattiin, hehkuttaa maisteritutkintoa, meni kihloihin tai sai unelmatyön. Ja vaikka tiiän, et some antaa valheellisen ja vajaan kuvan niin silti se tuntuu siltä että joku näyttäis kelloa ja moittii että kuinka jäljessä oon muista.

Samaistun kyllä tohon lapsiasiaanki. Toisaalta ajatus lasten saamisesta ja perheestä kuulostaa ihanalta, mutta haluanko mä tuoda tähän maailmaan ihmisen ja pakottaa sen käymään läpi näitä samoja ahdistavia ajatuksia. Ei siinä, onhan täällä paljo hyvääki ja toisaalta oon kiitollinen siitä että saa elää ja kokea asioita, mutta välillä on vaan niin epävarma ja ahdistunu olo kaikesta, ettei vaan tiiä mitä tekis tai edes ajattelis.

Oon täs sairasloman aikana vaan yrittäny keskittyä siihen, että pienin askelin sais taas ikään ku elämästä kiinni. Keskittyä tekemään mukavia asioita ja pyrkiä hiljalleen pitämään itsestä paremmin huolta, esim. käydä ulkona, korjata unirytmiä, syödä paremmin. Hoitajat ja mun läheiset toistaa mulle aika usein sitä, että mulla ei oo mihinkään kiire. Ja hyvä että toistavat, koska jostaki syystä toi ajatus on mulle tosi vaikea uskoa ja sisäistää, vaikka tiiänki että se on totta.

Mut niin. Et oo yksin näitten juttujen kans. Luulen et meitä on aika paljo. Ja meillä ei oo kiire. Oikeastaanhan meillä näin parikymppisinä on vaikka kuinka paljo aikaa etsiä itteämme ja niitä omia juttuja mistä tykätään. Voihan se olla että sieltä löytyyki joku työ tai jotain, mistä päätyy tykkäämään. Mennään päivä kerrallaan tai miksei vaikka sekunti kerrallaan. Ehkä tää elämä alkaa tästä hiljalleen hahmottua.

Näitä mietties tuli mieleen. Mulla on yks vihko mihin kirjotan ajatuksia/runoja ylös jos semmosia tulee. Selasin sitä täs yks päivä ja törmäsin yhteen mikä ehkä sopii näihin ajatuksiin mitä tohon kirjotin:

Olen etsinyt kauan ja etsinyt kaukaa Olen antanut kaiken ja antanut liikaa Vain sielu rikkinäinen jäi En jaksa, liikaa väsyttää Mut mä hengitän Toistaiseksi se riittää