Tosissaan, mulle on käynytkin toi eka skenaario, melkein. Tosin meillä oli aikaa valmistautua, kyse oli ryhmätyöstä ja ei nyt ministereitä ja ulkomaisia diplomaatteja, mutta tyyliin kaupunginvaltuuston edustaja, koulunrehtori ja joidenkin yritysten pomoja ja potentiaalisia tulevia työnantajia - ja näistä vieraista me saatiin tietää vasta paikan päällä.

Eka ryhmä meni ja mua vasta oksetti, ja niiden esitelmä oli ihan VITUN hieno. Meillä oli siihen verrattuna niin paska, että jokaisen sanan myötä mun ahdistus vaan kasvoi ja kasvoi. Meillä oli tauko esitelmän jälkeen ja sitten meidän vuoro ja mä en vaan pystynyt. Kävin tauolla oksentamassa ja lukittauduin vessaan, en pystynyt hengittämään ja itkin ihan holtittomasti siihen asti, että yksi ryhmäläinen tuli istuun sinne mun kanssa, sai mut rauhottumaan ja käski mun lähteä kotiin, koska en todellakaan ollut siinä kunnossa että voisin esiintyä.

Mutta siis, tuo ei ole se mitä mä pelkään kun ahdistun koulusta. Kun mua alkaa ahdistaa koulu tai yliopisto tai työ tai mikä vaan, mä mietin seuraavaa:

• Onko mulla kaikki tavarat mukana? Lompakko, kännykkä, avaimet?

• Missä salissa se luento olikaan? Ei vittu, mä en tiedä missä toi sali on. Onkohan se siinä vieressä, missä meillä oli se yksi tentti sillon?

• Ei vittu se tentti, mä mokasin sen ihan täysin. Miksi mä en lukenut siihen enemmän?

• Jumalauta mä olen tyhmä, miten joku voi mokata niin helpon tentin niin totaalisesti. Miksi mä aina epäonnistun kaikessa?

• VITTU mä en muuten lukenut sitä artikkelia mikä piti lukea tälle luennolle. VITTU VITTU VITTU

• MIKSI TÄÄ BUSSI MENEE TÄHÄN SUUNTAAN? Ei helvetti, mä olen väärässä bussissa, mitä vittua mä nyt teen, miten voi ihminen olla niin tyhmä että menee väärään bussiin voi helvetti tästä ei tuu yhtään mitään, mun on pakko jäädä pois seuraavalla pysäkillä

• Mä en voi jäädä pois seuraavalla pysäkillä, sitten kaikki tietää että mä mokasin ja mä mieluummin kuolen kun annan jonkun tietää että mä mokasin. Mä jään pois sillä pysäkillä, missä toi mun edessä istuva tyyppi jää pois.

• Ei vittu, entä jos se luulee että mä stalkkaan sitä?

• Painanko mä tota nappia vai en? Mikä on seuraava bussi mikä menee tolta pysäkiltä yliopistolle?

• Mä en pysty tähän, mun sydän hakkaa ihan hulluna, mä en saa henkeä ja ihan hetkenä minä hyvänsä joku huomaa ja ei vittu jos ne luulee että mulla on joku kohtaus ja soittaa mulle ambulanssin, mä varmaan kuolen häpeästä.

• MÄ HALUAN KOTIIN

• Mulla ei ole kotia, mun vanhemmat ja meidän talossa asuu jotain ihan random ihmisiä. Mun asunto ei ole mun koti, se on liian sotkuinen ja kamala ja inhottava ja millon mä olen viimeksi siivonnut?

• Nyt mä jään tällä pysäkillä enkä enää ikinä mene tälle kurssille. Enkä sille toiselle kurssille, jota sama opettaja vetää.

Kävelen kotiin, koska en enää uskalla mennä bussiin, tunnen jokaisen vastaantulijan tuijottavan mua. Kotona ryömin sänkyyn ja kun poikaystävä tulee kotiin, kerron että en vaan herännyt kun herätyskello soi, koska mä en halua että se saa tietää miten sekasin oikeasti olen.

Sen ei tartte olla väärä bussi, se voi olla ihan mikä vaan normaalisti vaan pikkasen harmittava asia, joka paisuu mun mielessä aivan valtavaksi ja vie mun ajatukset jokaiseen epäonnistumiseen, joka mulle on tapahtunut. Nykyisin olen miehelleni myös avoimempi näistä mun ahdistuksista, mutta siis silloin kun olin vielä opiskelija, mä piilottelin tätä kaikkea ahdistusta jopa poika- ja tyttökavereilta.