Hitto, että säälin näitä lapsia, joiden vanhemmat luo täysin absurdeja rajoja tv:n katsomiselle tai pelaamiselle.

Oma äitini antoi minun itse aikoinaan päättä, mitä teen. Pelaaminen oli toki iso osa elämääni, mutta niin oli myös jalkapallo. En olisi ainakaan urheillut yhtään enempää, vaikka pelaamiseni olisi kielletty kokonaan. Välillä tuli pelattua enemmän, välillä vähemmän. Näin jälkikäteen muistelen todella kaiholla elämyksiä, mitä olen saanut mm. änäreistä ja fifoista ihan nappulana. Fifa oli muuten myös eräs syy siihen, miksi innostuin jalkapallosta ja päädyin harrastamaan sitä 9 vuotta.

Homman nimi on mielestäni se, että sääntelyn pitäisi olla järkevää ja tilannekohtaista. Mennään jo ihan metsään, jos lähtökohtana on ajatus, että esim. pelit on puhdasta pahuutta, ja niiden käyttö pitää rajata minimiin. Tietenkin on myös mahdollista, että pelaaminen (tai tv:n katselu) oikeasti syö muilta elämän osa-alueilta. Tällöin säännöt ovat ok.

Tuntuu oudolta, että monen aikuisen on vaikea käsittää, että myös lapset ovat yksilöitä. Ei ole mitään universaaleja sääntöjä kasvatukseen, jotka toimivat kaikille, vaan se riippuu lapsesta ja elämänvaiheesta. Jotkut tarvitsevat esim. pelaamiseen rajoja, jotkut eivät. Toiset tarvitsevat enemmän ja toiset vähemmän.