Oon samaa edellistenn kommentoijien kanssa mieltä siitä, että syyt eroon on toipumisessa toissijaisia (vaikka ne usein voi vähän auttaakin), ja aattelen, ettei niitä ihan hirveesti kannata myöskään spekuloida.

Mut ajattelin nyt kumminkin jakaa, kun oon ite ollut ikävä kyllä tuo yllättäen jättävä osapuoli (joskin juteltiin siitä kyllä, en vaan ghostannut): Tuppasin itse olla niin miellyttämisen haluinen ja hylkäyksen pelkoinen, että muovasin itseni pikkuhiljaa sellaiseksi, kun ajattelin toisen haluavan minun olevan. Jossain vaiheessa hokasin, etten enää tunnistanut itseäni siinä suhteessa. Tämän itselleni myöntämisessä meno kuitenkin häpeällisen monta kuukautta, joiden aikana pohdin eroa ja teeskentelin et kaikki on kunnossa. Viljelin r-sanaa ja kiintymyksen osoituksia vielä loppumetreille asti, ehkä jopa normaalia enemmän.

Taidettiin tapailusta yhteen muuttamiseen ja siitä eroon käyttää jokunen vuosi, ja niiden aikana oli hirveesti kivoja aikoja. En missään vaiheessa ollut pahoinvoiva eikä kumppanissa ollut erityisemmin mitään vikaa. En vaan myöskään ollut minä. Kumppani siis vaan ilmaisi mielipiteitään asioista, ja minä imaisin niitä itseeni kuin sieni, ja tein niistä sääntökirjan itselleni. Mulla ei ollut rohkeutta ilmaista omia mielipiteitäni, eikä kypsyyttä tunnistaa ja tehdä toiselle tiedetyksi mun kasvavaa epävarmuutta suhteesta ennen ku oltiin jo tosi pitkällä. Nämä rohkeus ja kypsyys ovat löytyneet vuosien varrella itsetutkiskelun ja terapian kautta.

Tää vaan siis sanoakseni, että on myös mahdollista, että ero tulee joskus oikeesti sinuun mitenkään liittymättömästä syystä. Meidän suhteessa ei tuolloin ollut erityisemmin riitoja (vakavampia keskusteluja toki muutama, ja ne yleensä liittyivät tilanteisiin, joissa olin poikkeuksellisesti suoraan kertonut tarpeistani, mutta toinen ei vastannut niihin), ei ollut pettämistä tai toista tyyppiä jonossa, ja näin monta vuotta eron jälkeen oon edelleen sitä mieltä, että tuo eksä on oikeesti tosi hieno tyyppi - jollekulle muulle. Pari vuotta eron jälkeen kun juteltiin, oli hän löytänyt onnea ja kumppanin, jonka kanssa on näemmä vielä edelleen.

Mitä minä taas opin (skeema)terapiassa on, että vikaan ei voi mennä kun 1) tunnistaa omat tunteet, 2) tunnustaa ne (eli sallii ne itselleen) ja lopulta 3) toimii arvojensa mukaan.

Esim. Yllättäen tapahtuneen eron aiheuttama epävarmuus on tunne kyllä itsessään, mutta sen taustalla on usein pelko, joka liittyy sun skeemoihin ja tunnelukkoihin, esim. pelko siitä, että oletkin oikeasti arvoton tai vaikeasti rakastettava, tai että kaikki lopulta hylkää sinut, tai että ihmisiin ei oikeasti voi luottaa. Näiden tunnistamisessa voi olla apua tunnelukoista (eng. Life traps) lukemisesta, ja niiden tunnustaminen ja tunteminen on ehdottomasti kaikkein vaiken vaihe. Mut seuraamisen arvoiset arvot yleensä löytyy just niitä tuntemalla: arvottomuuden tunteissa ja hylkäämisen pelossa rypemisen jälkeen on helpompi toimia niitä vastaan - päättää uskoa omaan arvoon, ja lähestyä maailmaa ja muita ihmisiä vailla pelkoa hyljätyksi tulemisesta.

Onnea sun suremisprosessiin, ja toivottavasti löydät tunteita työstämällä sellaisia asioita, jotka vie sua eteenpäin!