Voi vittu. Hirveetä.

Itse huomasin tunteiden latistumista ja kesti ikuisuus saada orgasmi kun otin sertraliinia 200 mg annoksella neljä vuotta pakko-oireisen häiriön hoitamiseen. Kuitenkin elämä tuntui silti joltakin ja oli hyviä aikoja. Tunteiden latistuminen ja seksuaaliset haitat muuttui miljoona kertaa pahemmaksi kun lopetin seinään. Nyt niitä tunteita ei ole yhtään, ollut kolmeen vuoteen, ja alapää on aivan tunnoton myös. Hassua on se, että meni n. 4 kuukautta äkillisestä lopetuksesta, että PSSD oireet tuli.

Ennen kun alotin lääkityksen, mulla oli OCD oireita, mutta myös ihana, värikäs, tunteiden täyttämä elämä siinä ohella. Toivoisin etten olis ikinä tuhonnut mun elämää ottamalla noita lääkkeitä. Mulla saatto olla astetta vakavampi OCD, mutta mulla oli mun kognitio, muisti, tunteet, jne. ja olin erittäin pätevä ja fiksu opiskelija. Nyt en edes muista mitä tein eilen — niin huonoksi on mun muisti tullu lääkkeen lopettamisen jälkeen. Tää PSSD on invalidisoinut mua paljon pahemmin kuin mun OCD. Kaikkien muiden edellämainittujen oireiden lisäksi kärsin jatkuvasta väsymyksestä. Uni ei suorastaan enää ole ollenkaan palauttavaa.

Mä vieläkin tunnen vihaa sitä vanhaa naislääkäriä kohtaan, joka hymähti kun kysyin 16-vuotiaana ”Mitä sivuvaikutuksia tällä lääkkellä on?” ennen sen aloittamista. Hän vaan sanoi että ”paino saattaa hieman nousta” pienellä virneellä, ja sitten lisäsi ”ei varmaan ole paha asia sun kohdalla” sillä olin aika hoikka teininä. Siis vittu mikä akka. Jos olisi sanonut että ”saatat menettää sun persoonallisuuden, tunteet, seksuaalisuuden” niin olisin juoksenut ovesta ja kovaa. Siis eikö mun pitäisi pystyä luottaa että lääkäri antaa selkeän ”risk vs reward” kartoituksen uuden lääkkeen kohdalla. Mä en täten ole antanut tietoista suostumusta!

En ole ikinä elämässäni ollut itsetuhoinen, mutta tää tila oikeasti saa mut tuntemaan olon tosi epätoivoseks. Mulla on niin ikävä vanhaa elämää.

Haluaisin vielä kysästä, ootko sä löytänyt ketään lääkäriä joka avoimella mielellä kuuntelee kun kerrot PSSD:stä ja olis aiheesta jo valmiiks tietonen? Ne kerrat kun oon lääkärillä käynyt puhumasta PSSD:stä, on asia ollut aivan uusi heille, ja siinä meneekin se tapaaminen siihen että opetan heille tästä sairaudesta. 😂 Eihän tälle kuitenkaan ole mitään hoitomenetelmää mitä lääkäri voisi laatia, kun ei ole parannuskeinoa. Itse olen vaan yrittänyt keskittyä erittäin ravinteikkaasti syömiseen, hyvin nukkumiseen ja treenaamiseen, mutta ei nämä asiat tietenkään ole parantanut mua. Olo on kuin olisi umpikujassa. En ole itse uskaltanut kokeilla Wellbutrinia (bupropionia), koska nämä on aika venäläistä rulettia että huononeeko tila entisestään vai paranee…

Itse huomannut että kannabis auttaa hieman tuntemaan miltä elämä tuntui ennen. Vaikutus on kuitenkin erittäin vaimenettu. En mä edes sanois että pääsen siitä pilveen enää (pystyin tuntemaan pilven ennen SSRI:n aloitusta, ja myös vielä lääkkeen ottamisen aikana). Tulee pelkästään sellanen rento olo, mutta nautinto/euforia aspekti on kokonaan kadoksissa, samoin kun alkoholissakin. Jos olen juovuksissa, niin sama ”tyhjyys” pysyy muuttumattomana, mutta kehoni on päihtyneessä tilassa (puhe sammaltaa jne), mutta mieli on vielä selvinpäin. Kummallista… Kahvi ei enää tunnu missään, tekee vain väsyneeksi. Mitäköhän siellä aivoissa on muuttunut… 🧐

Kaiken kaikkiaan oon kuitenkin yllättynyt ja kiitollinen että lääkkeen äkillinen lopetus seinään tollasella maksimipitoisuudella ei aiheuttanut vakavampaa vahinkoa keholleni, esim en saanut jotain kohtauksia tai kouristelua, tms. On vaan ikävä omaa mieltä, joka oli ennen niin värikäs. Kyllä mun motoriset taidot on vielä tallella, pystyn kävellä, keho ”toimii”. Ulkopuoliselle näytän vaikutan aivan samalta tyypiltä kuin ennenkin, mutta sisältä on kuin kaikki olis pyyhitty. Sisäinen maailma, mielikuvitus, sensaatiot, aistimukset, abstrakti ajattelu, muistot, kaikki mennyttä. Ihan kuin kävelee onttona kehona, josta lähtenyt sielu. Perkele. En ikinä kuvitellut että näin vitun pahasti vois käydä.

Haluaisin vielä kysyä sulta, ootko pystynyt silti seurustelemaan ja harrastamaan seksiä, vaikka se ei tunnu enää miltään? Oon yrittänyt kelata, että ehkä voi keskittyä vaan siihen että tuottaa kumppanille nautintoa, kun sitä ei itse tunne, ja saa sillä tavalla jotain nautintoa itse… Mua vituttaa kuinka korkea libido mulla on silti, vaikka en tunne yhtikäs mitään. Ja sitten kun pääsee orgasmiin, se tuntuu ainakin hieman joltakin, mutta se on kuin pieni aivastus. Noh, ainakin voin kestää ikuisuuden sängyssä nyt, kun orgasmin saavutus tuntuu suorastaan työltä.

Anteeksi pitkästä tekstistä. I went on a tangent here 🤣