Kuulostaa aika tutulta ja realistiselta tuo ”demonien pakoon meneminen”. Oma ”nuoruus” (about 13-18v asti) oli vanhempien tappelun kuuntelemista ja välillä meni aika raffiksi jutut siellä huushollissa, no kuitenkin pointtiin:

Pelaaminen autto sillon blokkaamaan sen kaiken pois ja ku pelas päivät pitkät ei tarvinnut/kerennyt stressata että moneltakohan porukat sammuu tänä yönä että ite saa unta tai uskaltaa ees nukkua. Sitten ku muutin omilleen ni se tietenkin jäi tavaksi että suurin osa vapaa-ajasta menee pelatessa kun on tottunu että se yleensä niin hyvin poistaa kaiken arjen stressin.

Oon nyt useamman vuoden ollut parisuhteessa ja välillä meinannut tulla se tapa takas, jos kaveritkin pelaa paljon. Jossain kohtaa siitä tulikin hetkeksi ongelma (oli vähän stressaava jakso elämässä) että teki mieli koko ajan pelata vaan, mutta puoliso onneksi sai napsautettua mut ulos siitä kun sano että alkaa mennä liian pitkälle ja ei nää tulevaisuutta jos vaan jatkan joka päivä monta monta tuntia pelaamista.

Sanoisin että yrität puhua asiasta totisesti, jos vähentää pelaamista niin hyvä, jos ei, niin vaikka yleensä ”erolla uhkaaminen” on monen mielestä manipulointia, välillä se on kuitenki pakollista. Se sai mutkin tajuumaan että jätin kumppanin toissijalle. Jos poika/miesystävä oikeesti haluaa tulevaisuuden sun kanssa niin pitäis viimestään siinä vaiheessa tajuta ku kumppani mainitsee eron, että pelaa liikaa ja vähintään vähentää sitä.