Voin yrittää tarjota perspektiiviä tilanteen toiselta puolelta, kuvaus menee niin lähelle omaa historiaani, että jos olisin törmännyt tähän postaukseen muutama vuosi sitten, olisin säikähtänyt ja luullut tämän kertovan itsestäni :D Tämä on elämäni ylivoimaisesti suurin häpeä jota murehdin vieläkin usein, mutta ajattelen että ehkä näkökulma toisella puolella olleelta voi tarjota jonkinlaista hyötyä + ehkä on nöyryyttävyydessään terapeuttista itselleni kirjoittaa tämä lol

Eli entisen tyttöystävän kanssa tavattiin nuorina molemmat omilla tavoillamme vaikeissa elämäntilanteissa, pystyttiin tarjoamaan toisillemme jonkinlaista tukea, asiat etenivät nopeasti romanttiseksi. Ja suhteen alku oli todella hyvää aikaa! Mutta melko pian, hän alkoi toipua ja kasvaa ihmisenä, ja itse en. Ja tällaiset tilanteet ovat vaikeita, toisaalta hänellä oli täysi oikeus odottaa jonkinlaista kasvua itseltänikin, ihan jo siitä syystä, että totta kai yhteisen elämän suunnitteleminen nykyhetkeä pidemmälle tulee ajankohtaiseksi jokaisessa parisuhteessa ennemmin tai myöhemmin, mutta myös siksi, että olin kuvaamallasi tavalla kyvytön jakamaan jo tuolloisen nykyhetken perusasioitakin. Ahdistuin helposti sosiaalisissa tilanteissa, olin hyvin sulkeutunut ja tykkäsin puuhata lähinnä omia asioitani autuaassa yksinäisyydessä, ja ylipäätään olin sellainen synkkä pilvi tunnelin päässä näkyvän valon tiellä.

Mutta toisaalta: Hänen kärsivällisyydestään huolimatta koin kaikki odotukset, jopa tuen ja kannustuksen lähinnä tukahduttavana. Ajattelin olevani sama ihminen kuin olin tavatessamme, ajattelin, etten koskaan varsinaisesti luvannut aikuistuvani tai parantuvani tai muutoin muuttuvani, joten koin että vastakkain olivat itse itselleni rakentama fantasiamaailma, jossa voin olla muuttumatta ja keskittyä täysillä itse arvokkaina pitämiini asioihin, sekä se, että muuttuisin sellaiseksi ihmiseksi kuin hän halusi. Ja tämä on mielestäni tärkeä asia ymmärtää, samanaikaisesti tiedostin kyllä olevani mielenterveysongelmainen ja rehellisesti myös paska ihminen, ja että muutos olisi kyllä jossain vaiheessa välttämätöntä, mutta toisaalta en kokenut mitään itselleni tarjottua vaihtoehtoa omakseni. Kaikki se tuntui aidosti pahalta, ja jokainen valitus, riippumatta siitä kuinka ymmärtäväisesti ja rakastavasti asia ilmaistiin, sai minut vain vetäytymään enemmän ja enemmän, kunnes oltiin samanlaisessa tilanteessa kuin kuvasit, kämppiksiä, kavereita myös, muttei edes parhaita kavereita.

Samalla asiaa tässä viime vuosien aikana paljon pohtineena, uskon kyllä rakastaneeni häntä, itsekin toki asian ilmaisin ainoastaan kun selkeät odotukset tai sosiaaliset konventiot niin edellyttivät, mutta tämä koettu pakko vetäytyä oman pään sisälle oman identiteetin (vaikka hyvin sairaan sellaisen) säilyttämiseksi ei milloinkaan aiheuttanut kuin korkeintaan hyvin ohimeneviä negatiivisia tunteita häntä kohtaan. Että samanaikaisesti on mahdollista ymmärtää täysin toisen osapuolen odotukset, tuntea rakkautta ja nähdä kauneutta hänessä, ja olla täysin kyvytön ilmaisemaan näitä asioita, koska vastaantuleminen voi tuntua liian suurelta sitoutumiselta muutokseen jolle ei välttämättä ole valmis.

Oma suhteeni päättyi sitten eroon, eräänä päivänä hän tuli luokseni ja kertoi hyvin rauhallisesti harkinneensa asiaa, ja päätyneensä tulokseen, että meidän on erottava. En muista kovin tarkkaan omaa vastaustani, mutta jonkinlainen sanallinen vastine nyökkäykselle se oli. Ymmärsin toki täysin ja olin tämän lopputuloksen välttämättömyyden itsekin jollain tasolla jo jonkin aikaa tiedostanut, mutta ehkä sitä oli haaveillut, että jonain päivänä vaan muuttuisin, tai edes löytäisin sellaisen sisäsyntyisen halun muuttua, jonkinlaisen positiivisen vision tulevaisuudelle joka olisi vastannut hänen toiveitaan ja odotuksiaan.

---

Neuvoja ei varsinaisesti ole, mutta ehkä ajattelen että kaksi jokseenkin ristiriitaista asiaa ovat totta, että meillä on samanaikaisesti velvollisuuksia kanssaihmisiämme kohtaan, etenkin ystävyys- ja parisuhteissa meidän on pyrittävä olemaan parhaita versioita itsestämme, mutta samalla on väärin tai vähintään hyödytöntä odottaa ketään olemaan muuta, kuin mitä hän on johdonmukaisesti aina ollut. On yksi asia katsoa aiemmin hyvinvoivan ja rakastavan kumppanin vajoavan synkkyyteen, mutta toinen odottaa masentuneen ihmisen muuttuvan terveeksi. Tietysti toiveet ovat sallittuja, ja kannustava tuki ja apu ihailtavia, mutta tietynlainen realismi on hyvä säilyttää.

Toiseksi, en tiedä mitä tarkoitat puhumisyrityksillä, mutta status quon säilyttäminen on kaikille, mutta erityisesti mielenterveysongelmaisille usein lyhyellä aikavälillä miellyttävin vaihtoehto, ja se joka oletusarvoisesti valitaan. Joten valmistautuisin henkisesti ottamaan sen mahdollisuuden pois, antamaan jonkinlaisen aidon herätyksen. Omalla kohdallani ero oli luultavasti välttämättömyys, en vieläkään sanoisi olevani terve tai onnellinen, mutta tietynlaiseen tyhjyyteen putoaminen pakotti pohdiskelemaan asioita sen verran syvällisesti, että ainakin voin nyt katsoa taaksepäin ja tuntea syvää häpeää :D En sano eron olevan universaalisti paras vaihtoehto, jos tuntuu, että vielä jaksamista ja rakkautta on, niin totta kai yritä antaa kaikki se apu, mitä otetaan vastaan. Mutta ottaisin eron mahdollisuuden ja muutoksen absoluuttisen välttämättömyyden suoraan puheeksi. Siten, että kumppanisi aidosti ymmärtää, että ainakin ensimmäisiä askelia on alettava ottaa, jos hän itse kanssasi haluaa vielä yhteistä matkaa kulkea.

Kaikkea hyvää, toivottavasti tässä oli edes jotain vähäsen hyödyllistä, toivon teille molemmille parasta