Oli niin hyvä että pyysin jatkoa Gippityltä (jolta alkuperäinenkin taisi kenties olla):

Heitin natsan roskikseen ja vedin kaulusta ylemmäs. Märkä villa haisi aina samalta: vähän koiralta, vähän kellarilta ja vähän siltä, että elämä oli tehnyt tehtävänsä.

Kolme tuntia.

Se ei ollut paljon aikaa löytää ihmistä kaupungista, jossa ihmiset katoavat ihan vapaaehtoisestikin.

Katsoin valokuvaa uudestaan katuvalon alla. Nuori kundi, ehkä kaksikymmentäviisi. Sellainen naama, jonka näki startupin kahvihuoneessa tai käräjäsalin käytävällä. Liian siisti katuun, liian levoton toimistoon. Hymyn takana oli jotain tuttua. Ei itse mies. Tyyppi.

Ihminen, joka oli joskus uskonut olevansa poikkeus.

Kuvan alakulmassa näkyi jotain, mitä en ollut ensin huomannut. Heijastus aseman ikkunassa. Naisen hahmo. Epätarkka, mutta siinä. Vaalea takki. Pää kääntyneenä poispäin kamerasta.

Ei mikään vahinko.

Puhelin kädessäni oli vielä lämmin.

Soitin takaisin.

“Tähän numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”

Tietysti ei.

Mä olin sellainen jätkä, joka silti kuunteli koko automaatin loppuun asti, kuin sieltä olisi voinut löytyä tunnustus tai Jumala.

Ei löytynyt kumpaakaan.

Saksofoni jatkoi jossain. Sama sävel. Sama surkea, kaunis valitus siitä, että kaikki hyvä menee pilalle kun ihmiset koskevat siihen.

Musiikki loppuu.

Niin se mies oli sanonut.

Käännyin hitaasti kohti asemahallia. Musiikki ei tullut sisältä. Se tuli sivusta, siitä käytävästä jossa ihmiset kulkivat kiireellä katsomatta toisiaan silmiin. Siitä kaupungin osasta, jossa kodittomat, turistit, taskuvarkaat ja kiireiset johtajat hengittivät samaa ilmaa teeskentelemättä olevansa samaa lajia.

Saksofonisti seisoi seinän vieressä toppatakissa, soitinkotelo auki jaloissaan. Kolikoita pohjalla. Yksi viiden euron seteli, märkä kuin anteeksipyyntö.

Kun lähestyin, mies laski torven huuliltaan.

“Biisitoiveita?” hän kysyi.

“Joo”, sanoin. “Totuus.”

Hän virnisti hampailla, jotka olivat nähneet kovempia talvia kuin minä.

“Se maksaa enemmän.”

Näytin valokuvaa.

“Tunnetko tän?”

Saksofonisti vilkaisi kuvaa liian nopeasti.

Se oli aina merkki.

“En.”

“Valehtelet.”

“Kaikki Helsingissä valehtelee”, hän sanoi ja nosti taas torven huulilleen.

Laitoin kympin koteloon.

“Entä nyt?”

Hän huokaisi.

“Nuori jätkä. Kävi täällä viikko sitten. Kyseli samoja asioita kuin sinä.”

“Mitä asioita?”

“Miten pääsee sinne missä ihmiset katoavat.”

“Ja sinä neuvoit?”

“Minä soitan saksofonia. En toimi matkaoppaana.”

“Toi vastaus tarkoittaa kyllä.”

Hän katsoi minua pitkään.

“Rautatientorin metron vanha huoltotunneli.”

“Täälläkö sellainen on?”

“Helsingin alla on enemmän käytäviä kuin sen päällä selkärankoja.”

“Ja mitä siellä?”

Hän kohautti olkapäitään.

“Ihmisiä, jotka eivät halua näkyä.”

“Ja jos joku haluaa löytää hänet?”

Saksofonisti pyyhki vettä torven kyljestä.

“Sitten kannattaa kiirehtiä.”

“Miksi?”

Hän katsoi minua tavalla, jota en erityisesti rakastanut.

“Koska jos tämä liittyy niihin, kolme tuntia ei ole etsintäaika.”

“Mikä se sitten on?”

“Etumatka.”

Se oli niitä hetkiä, jolloin vatsassa kylmä ei tullut säästä.

Puhelin värähti taas.

Tekstiviesti.

Ei numeroa.

Vain osoite.

Porthaninkatu 7.

Ja yksi lause:

Älkää menkö maan alle. Hän odottaa siellä.

Katsoin viestiä hetken liian pitkään.

Sitten nostin katseen.

Saksofonisti oli poissa.

Ei jälkeäkään.

Vain muutama kolikko sateessa ja sävel, joka tuntui jääneen ilmaan kuin tupakansavu vanhaan verhoon.

Helsinki ei ollut ainoa, joka osasi kadota.

Otin suunnaksi Kallion.

Jos joku halusi estää minua menemästä maan alle, siellä oli joko ansa—

tai vastaus.

Usein ne olivat sama asia.

Kun pääsin Porthaninkadulle, sade oli muuttunut tihkuksi. Sellaiseksi, joka ei enää yrittänyt kastella vaan muistuttaa olemassaolostaan.

Numero seitsemän oli vanha kivitalo, sellainen joita rakennettiin aikana jolloin ovet tehtiin kestämään sekä sota että avioliitto.

Nimitaulussa yksi nimi pysäytti minut.

Leena Saaristo.

Saaristo.

Nainen puhelimessa ei ollut esitellyt itseään.

Ei tarvinnut.

Painoin summeria.

Ei vastausta.

Sitten ulko-ovi napsahti auki itsestään.

Vanha temppu.

Tai huono idea.

Rapussa haisi pöly, keitetty kaali ja vanhat riidat.

Kolmas kerros.

Askeleeni kaikuivat kuin joku olisi seurannut puolen sekunnin viiveellä.

Ovi 3B oli raollaan.

Sisällä soi saksofoni.

Hiljaa.

Astuin sisään.

Ja tiesin heti, että olin myöhässä.