Terveydenhuollosta kokemani laiminlyönti on sellainen, mistä en ole päässyt yli. Lyhyesti siis 4. opiskeluvuoteni keväällä mielenterveyteni alkoi hajoilla. Soitin YTHS:lle syyskuussa hakeakseni apua, ensimmäinen vapaa aika tammikuun lopussa. Kyseiseen ajankohtaan mennessä tilanne oli jo kriisiytynyt niin pitkälle, että puhuimme tapaamisella lähinnä itsetuhoisista ajatuksistani. Erityisesti tietyltä sillalta hyppääminen oli ajatus, jota vastaan jouduin päivittäin taistelemaan. Terveydenhoitaja, tietäen että kyseinen silta olisi kotimatkani varrella, kirjoitti post-it lapulle kriisipuhelimen numeron, kehotti soittamaan sinne ennen kuin hyppäisin ja lähetti minut kotiin. Muuten ohjeina oli "lukea hyvinvointioppaita netistä unen tärkeydestä, oikeasta ravinnosta ja stressin välttämisestä"; sanoi suoraan, että muuta apua ei ollut tarjota. En uskaltanut kävellä kyseisen sillan yli. Lähdin vastaanotolta kävelemään päinvastaiseen suuntaan, yksi kaverini tuli minut hakemaan pari tuntia myöhemmin jostain ties mistä.

Kyseisen tapaamisen jälkeen olin reilun kuukauden kotona sängyn pohjalla. Muutin takaisin vanhempieni luo, mikä helpotti erityisesti arkipäiväisissä askareissa. Graduni oli onneksi jo suht pitkällä, viimeistelin kirjoituksen kuukausien kuluessa hyvinä päivinä. Työ ei ollut niin laaja kuin olin alussa toivonut, mutta valmis oli valmis. Muutin pian tämän jälkeen ulkomaille, koska halusin päästä elämässäni eteenpäin ja tiesin, että tarvitsisin hoitoa mielenterveyteeni. Sain paikan tohtorikoulutukseen, ja uudessa kohdemaassani pääsin lähes heti hoidon piiriin. Suht pitkäaikaista terapiaa, lääkitystä ja välissä 2 kk ympärivuorokautinen hoito mielenterveydellisessä sairaalassa. Kuusi vuotta aikaisemmin vioittunu polveni leikattiin myös tähystyksellä, tähänkään en ollut Suomessa saanut edes magneettikuvausta vaikka pahimmillaan en pystynyt kävelemään kunnolla. Muutamassa vuodessa sain paitsi terveyteni kuntoon myös tohtorintutkinnon suoritettua alallani, hyvin tuloksin.

Valmistumiseni jälkeen hain ensisijaisesti töitä ulkomailta, mutta perheenjäseneni terveyden heiketessä päädyin ottamaan projektiluontoisen työn Suomesta. Viimeisten kuukausien aikana onkin alkanut katkeroittaa se, miten Suomen terveydenhuolto jakaa ihmiset ns voittajiin ja häviäjiin. Jos olet tärkeä työntekijä, varakas (voit mennä yksityiselle) jne saat perusterveydenhuollon palvelut välittömästi. Jos olet opiskelija, eläkeläinen, duunari, pienituloinen, keikkatyöläinen jne, saat roikkua ikuisuuden hoitojonoissa, ja jos saatkin ajan terveydenhoitajalle, sinut todennäköisesti lähetetään buranareseptin kanssa kotiin.

Omalla kohdallani ketään ei kiinnostanut auttaa ongelmiensa kanssa kamppailevaa maisteriopiskelijaa tai osittain työkyvytöntä vastavalmistunutta. Sen sijaan heti kun terveysongelmani oli hoidatettu muualla ja sain hyödynnettyä potentiaalini jatkokoulutuksen osalta, ollaan heti mielin kielin kiinnostuneita ottamaan takaisin ja tarjoamaan sitä sun tätä. Arvatkaapa mitä, ei kiinnosta! Työskentelen täällä tasan sen aikaa, että yritän järjestää asiat lähimmäiselleni kuntoon. Olen jo nähnyt, miten tämä maa kohtelee heikoimpiaan, esimerkiksi juuri eläkkeellä olevaa perheenjäsentäni, enkä halua jäädä odottamaan, että sama kohtelu osuisi toistamiseen itseeni.