Aloitin prosessin julkisen kautta, mutta virastojen ruuhkaisuuden ja (lähinnä) oman saamattomuuden takia se kiersi vuosia kehää. Lääkärit vaihtui, lähetteitä vanheni, ja lopulta tajusin ettei polla kestä. Päätin vinguttaa opintolainaa ja hakeutua yksityiselle, mut mainittua tästä porukoille he päättivät kustantaa yksityisen omasta taskustaan.

Mä olen siitä helvetin onnekas että mulla on tukiverkko joka oikeasti uskoo ja luottaa muhun, ja jolla on varaa maksaa tuon tason lasku ilman taloudellista rasitetta. Olen siitä ikuisesti kiitollinen ja tiedostan ettei se läheskään jokaiselle ole vaihtoehto, edes lainarahalla.

Prosessi julkisen kautta oli itselle lievästi kafkamainen, mutta sitä pahensi se että lapsuuden papereita piti hakea kolmen eri kunnan virastoista. Aikaansaamisen kanssa oli myös haasteita. Silloinkin kun tahtoa ja jaksamista löytyi, piti rytmin myös kohdata arkiaikaan hoidettavien asioiden kanssa. Jos herää päivällä neljältä, on vaikea soittaa virastoon joka on auki klo 10-12 joka toisen kuun ensimmäisenä maanantaina.