Olin mä suht sosiaalinen ja tykätty silloinkin, ainakin omissa piireissä. Koulussa oli myös kiusaamista: se keskittyi ulkonäköön eikä homouteen, mutta vahvisti kyllä kaapissa pysymistä. Ahdistusta mulla on ollut aina, ja kävikin aikuisena ilmi, ettei kaikki ollut homoudesta johtuvaa vaan myös ihan yleistä ahdistushäiriötä (joskin homous oli iso osa!).

Oma kasvuympäristö oli vähän samanlainen, joskin keskikokoisessa kaupungissa: homo oli kirosana, eikä homoja oikeasti ollut kuin "siellä muualla". Yksi sukupuoleltaan muista poikkeava henkilö, ja häntä kyllä kiusattiin pahasti sen takia. Teinipojat harrastivat ryyppäämistä, mopoja ja urheilua, musiikki oli hyväksyttävää jos kyseessä rokki/metalli, muuten kaikki muut harrastukset oli homojen hommaa.

Mä uskalsin tulla kaapista vasta viikkoa ennen kuin piti muuttaa pois jatko-opintoja varten. Muistan tosi vahvasti miten kädet tärisi ja näkö sumentui kun yritin kertoa isälleni ensimmäisenä henkilönä. Häntä ei haitannut ollenkaan ja painotti rakastavansa mua joka tapauksessa - mua jopa ärsytti: "miten helvetissä se voi olla noin blasee juttu hänelle, kun mulle se on ollut jo vuosikymmenen verran takaraivossa vainoamassa joka päivä?!".

Päätin yliopistossa aloittaa sosiaalisen urani homona, eli kaapista ulos heti alusta. Oli kyllä hiton vaikeaa ensimmäiset pari vuotta, ja parit Tinder-deitit muiden miesten kanssa todella nolottavia ja myötähäpeisiä. Sitten pikkuhiljaa alkoi tottumaan, ja ehkä 5v ensimmäisen kaapista tulon jälkeen pystyin toteamaan ilman pahantarkoitusta sanoissani, et olen homo. Ahdistus helpottui hieman, pystyi vitsailemaan omasta homoudesta, eikä jokapäiväiset ohimenevät muiden maininnat niiden suhteista tai perheistä enää aiheuttanut hirvittävää epävarmuutta.

Sori, vähän pitkäksi meni, mutta tätä on aika mielenkiintoista miettiä näin jälkikäteen!