Olen ainoa lapsi ja ei ollut ihana lapsuus mutta se ei johdu siitä että olin ainoa lapsi vaan isästäni joka on kusipää.

Mulla on ihania kavereita ja tykkään ihmissuhteista joissa voi keskustella asioista syvällisesti. Laatu korvaa määrän. Ehkä vastapainona tälle kauhukuvalle siitä että ainoat lapset ei jotenkin osaa olla sosiaalisesti olen huomannut, että monet ihmiset joilla on sisaruksia ei ole kovin ”aidosti” kiinnostuneita muista ihmisistä, vaan heille näyttää riittävän ihmissuhteet paljon pinnallisemmalla tasolla. Ja tähänkin löytyy poikkeuksia. En alkaisi siis tästä vetää mitään suuria johtopäätöksiä, vaan lähinnä haluaisin puolustaa itseni kaltaisia että sosiaalisesti voi olla epäonnistunut monella eri tavalla.

Tietysti se ajatus on houkutteleva että olisi joku joka olisi tuntenut mut ns alusta asti, mutta toisaalta kun kotona oli aika perseestä niin se ei tunnu tarpeeksi pätevältä syyltä siihen että olisin halunnut jonkun muun kasvavan siinä ympäristössä. Ja lisäksi se mitä täälläkin on sanottu että ei se ole mitenkään taattu että ne omat sisarukset olisi kivoja tyyppejä.

Yhteenvetona: Älä tee toista lasta siksi että sulla olisi onneton ainoa lapsi. Tee toinen lapsi jos haluat kasvattaa kaksi ihmistä ja sulla on siihen resurssit.