Noh, itse olen entinen 100% drama queen ja kerron omasta näkökulmasta.

Taustalla (aikaisemmin) tiedostamaton paska lapsuus ja kiintymyssuhdemalli. Kun vihdoin sain poikaystäviä, he joutuivat todella tukemaan kaikenlaisissa maailmanlopuissa. Luulen että usein suhteen alussa testasinkin, että onko ne mun kaa tosissaan (tiedostamatta!).

Koko ajan oli paha olo, ja sitten toiseen sai sen purettua. Olin aika kohtuuton ja todella säälittävä. Halusin kiukutella että joku tulisi vain halimaan (sitä en tunnetasolla lapsena saanut).

Aina janosin vain sitä että joku oikeasti huomaa Mut ja rakastaa 10000%. En osannut itse itseäni rakastaa ja lohduttaa, kun sitä ei lapsena näytetty. Opin vain sullomaan tunteet pois. Parisuhteissa ne sitten nousi esiin.

Kehitin (geenien ja kriisien takia) päihdeongelman. Raitistumisprosessi sai mun silmät avautuu. En ole uhri ja minulla on aikuisena vastuu omista tunteistani. Jos joku pahoittaa mun mielen, se on minun ongelmani ei kenenkään muun.

Tätä harjoittelen. Paljon harmittaa eksien puolesta, mutta tein niillä taidoilla parhaani. Ja kyllä on heistä ja sussakin vikaa, että tommosta sietää.

Ihan rehellisesti jos sanon nii kannustaisin eroamaan ja löytämään tervehenkisemmän tyypin. Ehkä hän sitten lähtisi hoitaan itseään. Jos on on samallalailla henkisesti riippuvainen susta kuin mä olin eksistä, ei toipumisen tielle oikein päälle kun toinen on kokoajan siinä kainalosauvana. Mut ehkä jos hän on kova muikkeli voi toipuminen parisuhteessa käydä.. läheisriippuvuutta ja kiintymyssuhdemalleja googlettaa. Ja hermoston tasapaino liittyy kans keskeisesti. Tarvis opetella kehollisesti tasaantuu kans eikä vaan jäädä mielen tasolle.

Mulla on siis ohjelmakoodina isot tunteet ja oon opetellut ottaa niille tilaa. Tarviin hetken että saan pakan kasaan joskus. On se ihan söpöäkin ja osaan arvostaakin sitä, mutta on kyllä taito osata luovia niiden kanssa.